Pimeän tultua

Siitä on kulunut muutama viikko, kun viimeksi kirjoitin tätä päiväkirjaa. Olen tavallaan tarkkaillut, miten Silja reagoisi siihen, että kerron hänestä tekstissäni. Silja on kieltänyt minua puhumasta hänestä muille ihmisille. Hän ei kuitenkaan osaa lukea tai ei ainakaan kovin hyvin.

Säilytän päiväkirjaa pienessä punaisessa laatikossa, jonka olen kätkenyt lukolliseen kaappiin. Uskoisin sen olevan toistaiseksi tarpeeksi hyvä piilopaikka. Tähän kaappiin olen myös piilottanut lukuisia piirroksia, joita Silja piirtää joskus öisin, jos olen jättänyt paperia ja kyniä kirjoituspöydälleni. Vaikka hän on tehnyt tätä vuosien ajan, näyttää siltä, etteivät hänen taitonsa kehity lainkaan. Tämän takia voisi kuvitella, että Silja on koko ajan samassa pisteessä. Joka kerta kun hän ilmestyy öisin, hän on täysin sama henkilö kuin kuolinhetkellään, ei hetkeäkään vanhempi tai viisaampi.

Silja kuitenkin jostain syystä muistaa asioita, mitä minä olen tehnyt hänen kuolinhetkensä jälkeisellä ajalla. Hän muistaa keskustelut, jotka olemme käyneet öisin. Silja ei ole täysin tietoinen siitä, mitä minä teen päivisin, mutta kuitenkin vaistoaa minusta asioita, kuten jos valehtelen tai piilottelen häneltä jotain. Tätä päiväkirjaa hän ei ole kuitenkaan vielä löytänyt.

Nyt ajattelin kertoa siitä vaiheesta, kun Silja alkoi kummitella aktiivisesti. Tämän vaiheen aikana opin ettei Silja ollut pelkkä harha. Kykenihän hän jopa liikuttamaan esineitä. En ehkä muista jokaista yksityiskohtaa tarkalleen, koska siitä on jo niin kauan. Muistoni pohjautuvat lähinnä tunnetiloihin, jotka nuo yöt ovat jättäneet mieleeni.

 

     2. Virheitä paperilla

 

Siljan kuoleman jälkeen tuntui kuin koko elämäni olisi pysähtynyt. Minulla oli ruokahaluttomuutta, enkä jaksanut innostua mistään. Hautajaisissa en nähnyt Siljaa viimeisen kerran, kuten olisin toivonut vaan ainoastaan suljetun arkun, joka laskettiin syvälle maahan ja peitettiin.

”Tämä on hänen hautansa. Voimme käydä täällä niin usein kuin vain haluat.”, äitini yritti lohduttaa, mutta se oli tehotonta. En vuodattanut hautajaisissa ainuttakaan kyyneltä, mutta olin edeltävinä päivinä itkenyt jo valmiiksi niin paljon, että silmänympärykseni olivat punaiset ja niitä särki. Minun oli hankala tajuta koko tilanne, että paras ystäväni, jonka olin tuntenut koko elämäni, olisi ikuisesti poissa. Ihmiset alkoivat kasata kukkakimppuja haudan havupeitteen päälle, läheisimmistä sukulaisista aloittaen. Muistan kuumeisen ja epäselvän tunteen, enkä jaksanut pitää silmiäni auki.

Oliko tämä totta? Olin aivan varma, että Silja oli juossut kanssani vajalle asti. Hän oli hengittänyt sateessa aivan kuten minäkin. Kuinka hän olisi voinut kääntyä ja juosta vastakkaiseen suuntaan, pudota vesikuoppaan ja hukkua? En kuullut myöskään sellaisia ääniä, että meitä olisi ajettu takaa. Lisäksi Silja olisi ainakin huutanut, jos se mies olisi saanut hänet kiinni. Tuntui kuin minulle olisi valehdeltu. En ollut nähnyt Siljan hukkunutta ruumista. He hautasivat nyt arkun, mutta eivät Siljaa. Hän on vielä täällä.

Äitini tönäisi minua hellästi ja ojensi käteeni kukan. Oli meidän vuoromme viedä ruusut.

 

Vanhempani olivat ilmeisesti antaneet minulle aikaa surra ja toipua itsekseni. Alakuloinen mielialani kuitenkin vain jatkui ja lopulta äitini huolestui. Koska en ollut leikkinyt suruaikanani muiden lasten kanssa omatoimisesti, minut vietiin lopulta heidän luokseen. Aloin käydä kylässä lapsiperheen luona, josta tunsin ennalta ikäiseni pojan. Hänellä oli myös pikkuveli isosisko.

Katselin heidän kanssaan piirrettyjä, pelasimme lautapelejä ja leikimme jonkinlaisella muovisella kauhulinnalla, josta oli kadonnut osia. Olin varma, että heidän saksanpaimenkoiransa oli kätkenyt ne puutarhaan ja siitä saimme idean leikkiä aarteenmetsästystä. Aluksi olin hiljainen ja varautunut, mutta jonkin ajan kuluttua nautin leikkimisestä näiden lasten kanssa. Pikkuhiljaa aloin taas hymyillä ja lopulta nauraa.

Lasten äiti oli varmaan kertonut omalle äidilleni, kuinka olin piristynyt, sillä äiti halasi ja kehui minua, kun yhtenä päivänä tulin kotiin. ”Hyvä, kun sinulla on nyt uusia ystäviä.”, hän huokaisi helpottuneena ja silitti hiuksiani. Ynähdin hänelle nopean vastauksen, vaikka minusta tuntui hieman hassulta kutsua heitä vielä ystävikseni.

Tämä päivä oli jäänyt mieleeni erityisen hyvin, sillä samana yönä tapahtui toinen kohtaaminen Siljan aaveen kanssa.

Odottelin tavallisesti unta pienessä sängyssäni ja mielessäni pyörivät päivän leikit. Lapsiperheen isosisko, Marja, oli minua pari vuotta vanhempi, mutta todella mukava minua kohtaan. Ehkä hän olisi henkilö, josta tulisi ensimmäinen uusi ystäväni, ajattelin. Marjalla oli pitkä, ruskea tukka ja hän käytti usein hiuspantaa. Hän oli kaikin puolin erittäin sievä, mutta myös vahvaluonteinen. Marja vaikutti juuri sellaiselta henkilöltä, johon uskaltaisin luottaa.

Kun olin nukahtamassa, kuulin huoneestani hiljaista töminää. En aluksi reagoinut äänet, mutta sen vain jatkuessa säpsähdin hereille. Oli hyvin hämärää, sillä ainoa valo tuli ikkunan takaisista katulampuista. Erotin kuitenkin huoneen keskellä seisovan hahmon.

Hyydyin paikalleni ja vain tuijotin tuota tummaa hahmoa pimeydessä, jonka kuvastus näytti jokseenkin väreilevän. Hetken ajan kuluttua olento kyyristyi lattialle istumaan. Kuulin hiljaista vaikerrusta.

”Silja?”, kysyin enempää ajattelematta. Itku muistutti kaukaisesti Siljan ääntä. Hän oli reipas tyttö, eikä juuri itkenyt, mutta muistan, kun kerran ampiaiset olivat pistäneet häntä ja silloin hän itki. Olennon äännähdykset toivat minulle heti muistikuvan siitä tapahtumasta.

En ollut enää niinkään peloissani vaan onnellinen siitä, että paras ystäväni oli taas luonani. Nousin sängystäni ja kiiruhdin hänen luokseen. Kun olin lähempänä, kykenin näkemään hänen hahmonsa tarkemmin. Siljalla oli edelleen se sama yömekko kuin hänen katoamisyönään. Hänen vaalea tukkansa oli kuitenkin tavallista sotkuisempi ja näytti märältä tiputtamatta kuitenkaan vettä. Silja ei siirtänyt käsiään kasvojensa edestä ja jatkoi nyyhkyttämistä.

”Sinä haluat unohtaa minut,” hän parkaisi itkun seasta. Kielsin voimakkaasti hänen väitteensä, mutta hän jatkoi: ”Sinulla on uusia ystäviä, etkä kaipaa minua enää.” En ihmetellyt tuolloin, miten Silja tiesi, että leikin muiden lasten kanssa. Pidin sitä itsestään selvänä, että hän tunsi minut ja osasi lukea minua helposti.

Yleensä se oli Silja, joka lohdutti ja rohkaisi minua ja tämä oli minulle hieman outo tilanne. Kun kuitenkin näin ystäväni surullisena, huolestuin heti ja halusin saada hänet paremmalle tuulelle. ”Sinä olet vieläkin minun ainut ystävä! En minä niin hyvin niitä muita lapsia tunne. Leikin heidän kanssaan, mutta eivät he ole ystäviäni samalla tavalla kuin sinä,” kerroin Siljalle. Hän lopetti itkemisen.

”Lupaatko olla ikuisesti ystäväni?”, hän kysyi ja vastasin siihen ihmeempiä miettimättä: ”Lupaan.” Silja siirsi kätensä peittämästä kasvojaan. Ihmeekseni hänen kasvonsa eivät olleet yhtään itkuiset kuin hän ei olisi itkenyt alkuunkaan. Siljan hämärässä mustana näkyvä suu levisi hymyyn ja hän sanoi iloisesti: ”Sitten et enää tarvitse muita ystäviä.”

 

Kun heräsin aamulla, tunsin olevani pitkästä aikaa taas onnellinen. Aivan kuin kaikki ahdistus ja suru olisi yllättäen poistettu harteiltani. ”Kuinka ihana uni,” huokasin ja poskeani pitkin vierähti kyynel. Luulin, että öinen tapaamiseni Siljan kanssa oli pelkkää unta, mutta sitten löysin kirjoituspöydältäni jotain erikoista.

Olin jättänyt pöydälle hujan hajan väriliituja, kyniä ja piirustuksiani. Olin piirtänyt kuvia siitä, kun leikin lapsiperheen koiran kanssa puutarhassa, kun syön Marjan kanssa jäätelöä aurinkoisella terassilla ja kun leikin pojan ja Marjan kanssa kauhulinnalla iltahämärässä. Näihin kaikkiin piirroksiin oli kuitenkin ilmestynyt jotain uutta.

Koirapiirroksessa vasemmalla puolella saksanpaimenkoira juoksee noutamaan heitettyä keppiä. Oikeassa laidassa on kuva joka esittää minua, mutta viereeni on ilmestynyt myös toinen hahmo. Hahmo on samankokoinen kuin minä, mutta piirretty valkoisella ääriviivalla ja väritetty harmaaksi. Hahmon toinen käsi koskettaa oman hahmoni kättä.

Jäätelökuvan nähdessäni parkaisin harmistuneena. Olin ollut tästä piirustuksesta jopa hieman ylpeä ja piirtänyt Marjan erityisen huolellisesti. Nyt joku oli sotkenut vieressäni istuvan tytön kokonaan mustalla väriliidulla niin pahasti, ettei kuvaa voinut enää korjata. Toiselle puolelle minua oli ilmestynyt samanlainen hahmo kuin koirapiirroksessa, mutta tällä kertaa se istui kanssani kuistilla.

Kauhulinnapiirros oli käsitelty melko samalla tavalla kuin jäätelökuva. Marjan ja hänen veljensä hahmot olivat jälleen peitetty paksulla, mustalla värillä. Viereeni piirretty hahmo ei kuitenkaan ollut enää harmaa ja piirteetön vaan se muistutti selvästi tyttöä, jolla oli puolipitkä, vaalea tukka ja valkoinen mekko. Kuvan alareunaan oli myös ilmestynyt lyhyt viesti: piirretty sydän ja tikkukirjaimilla ”SILJA”.

Olin sekä järkyttynyt, että vihainen Siljan tihutöistä, mutta en kertonut piirroksista äidilleni. Hän ei olisi kuitenkaan uskonut, etten minä ollut kuvien töhertäjä. Minusta jopa tuntui siltä, että äiti olisi saattanut suuttua sellaisista väitteistä, sillä hän ja moni muu luulivat, että Silja oli poissa. Vainajista piti aina puhua hiljaiseen ja kunnioittavaan sävyyn, muuten teki väärin heitä kohtaan. En ymmärtänyt sitä täysin, vaikka olinkin aina noudattanut ohjetta.

Olin piilottanut sutatut piirrokset kirjoituspöytäni alalaatikkoon. Samalla kun tein niille tilaa, löysin papereiden joukosta lisää Siljan piirtämiä kuvia, mutta ne olivat paljon vanhempia. Jäin tuijottamaan niitä pitkäksi aikaa ja mieleen palasi muisto, jossa istuimme huoneeni lattialla ja yritimme piirtää vaaleansinisiä yksisarvisia, joilla oli sateenkaaren värinen harja. Olisin vain halunnut palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Jätin tahallani paperia, kyniä ja yhden kauneimmista yksisarvispiirroksista kirjoituspöydälleni. Seuraavana aamuna heräsin innoissani katsomaan, jos jotain olisi tapahtunut, mutta pettymyksekseni mihinkään ei ollut yön aikana koskettu.

 

Kesti jonkin aikaa, että tapasin Siljan taas uudelleen. Mielessäni ehti jopa käydä epäilys, että olin sittenkin vain nähnyt unta hänestä. Tämä epävarmuus sai minut tutkimaan uudelleen hänen jättämiään piirroksia. Kerran huomasin että hahmojen takana, johon olin piirtänyt metsää, oli piirretty ihmismäinen hahmo. En ollut huomannut sitä aiemmin, sillä se oli piirretty samalla värillä kuin puiden lehdet, mutta olento erottui metsästä ikään kuin varjona. Muistin sen ihmisen, joka tunkeutui Katajien asuntoon Siljan katoamisyönä. Oliko hän yhä siellä metsässä ja mitä Silja halusi kertoa hänestä?

Kun kysyin äidiltäni, oliko henkilöä saatu kiinni, hänelle tuli huolestunut ilme ja hän kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Kaikki on hyvin. Se mies ei tule hakemaan sinua. Poliisit saavat hänet varmasti pian kiinni.”, hän kuiskasi. Tunkeilija oli siis vielä tuolla jossain.

Vanhempani olivat lähdössä illanistujaisiin ystäviensä luo, jotka asuivat toisella paikkakunnalla. Heidän oli tarkoitus juoda siellä alkoholia ja pitää hauskaa, joten nyt ymmärrän, miksei minua haluttu pyörimään sinne mukaan. Äitini oli kuitenkin sen verran hermostunut viimeaikaisista tapahtumista, ettei minua uskallettu jättää yksin kotiin. Jouduin siis menemään lapsiperheen luo yöksi. Vastustelin tätä aluksi, sillä Silja ei pitänyt siitä, että kaveerasin näiden lasten kanssa. Kuitenkin ajatus, että jäisin yksin kotiin, pelotti minua enemmän ja suostuin lopulta.

Sinä iltana pyrin välttelemään noiden lasten seuraa mahdollisimman paljon. Kun he sitten huomasivat vetäytyneisyyteni, he kysyivät, mitä haluaisin tehdä. Vastasin, että haluan katsoa jonkin piirretyn. Sillä tavalla olisin voinut olla omissa oloissani. En muista piirretyn nimeä, mutta se oli venäläinen ja muistutti juoneltaan paljon Kaunotar ja Hirviö –satua.

Kun tuli yö, kaikille lapsille sijattiin nukkumapatja olohuoneen lattialle. Äitini oli varmasti kertonut, että pelkäsin ulkona liikkuvaa miestä ja lasten äiti uskoi, että tuntisin näin oloni turvallisemmaksi. Nainen peitteli meidät yksi kerrallaan ja sammutti sitten valot.

”Kerro jokin kummitusjuttu.”, vieressäni makaava poika kuiskasi. Mietin pienen hetken ja vastasin, etten tiedä yhtään hyvää. ”No, kerro siitä, kun ystäväsi hukkui.”, hän tivasi. Poika oli lapsi ja erikoiset tapahtumat kiinnostivat häntä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kylmältä ja ajattelemattomalta oli juuri kuulostanut. Marja alkoi torua häntä ja kielsi kysymästä mitään sellaista. Poika pyysi minulta anteeksi, mutta olimme silti aivan hiljaa, kunnes nukahdimme. Silmiäni alkoi särkeä ja pian tulivat kirveltävät kyyneleet. Itkin hiljaa tyynyäni vasten ja toivoin, etteivät he kuulleet.

 

Muut lapset olivat varmaan jo nukahtaneet. Havahduin siihen, että minulle tuli kylmä ja yritin kietoutua tiiviimmin ohueen kesäpeittoon. Kuulin läheltäni äänen kuin joku kävelisi huoneen poikki. Se ei voinut olla kukaan lapsista sillä en ollut kuullut ollenkaan petivaatteiden ja patjojen kahinaa. Oli pimeää, mutta vilkaistessa ympärilleni, kykenin kuitenkin näkemään, että kaikki lapset olivat paikoillaan ja nukkuivat sikeästi. Sain lisää kylmiä väreitä.

”Silja? Oletko se sinä?”, kuiskasin ja jäin odottamaan. Hetken päästä lähellä ikkunaa, näin pienen tytön kokoisen hahmon. Hän viittoi minua tulemaan lähemmäs, mutta en pystynyt liikkumaan. Siispä Silja asteli patjani viereen. Huomasin, että hän oli taas peittänyt kasvonsa kuin itkisi.

”Et pitänyt lupaustasi,” tyttö vaikersi ihmeellisen matalalla äänellä. Yritin puolustaa itseäni kertomalla tilanteen, jolle en voinut yhtään mitään. Kerroin, että vanhempani olivat poissa kotoa, eikä minua voinut jättää sinne yksin. Kerroin että pelkäsin sitä kummallista miestä, joka saattoi tarkkailla meitä metsässä. Pelkäsin miestä, jota luulimme aiemmin aaveeksi. Entä jos hän olikin murhaaja?

”Silja, hukuttiko se mies sinut?”, kysyin ääni väristen ja silmäni kostuivat tällä kertaa pelon ja jännityksen kyynelistä. ”Oletko sinä aave?”, jatkoin kysymistä, sillä Silja ei vastannut mitään. Hetken ajan hän vain seisoi paikallaan ja veti sitten kätensä kasvojensa edestä.

Hän ei ollut enää samannäköinen kuin aiemmin. Kasvot olivat kummallisesti vääntyneet ja hän muistutti enemmän peikkoa tai noitaa kuin pientä tyttöä. ”Lupasit, että olet aina ystäväni ja ettet tarvitse heitä enää.”, Silja mumisi matalalla, karhealla äänellä ja tuijotti minua laajentuneilla, mustilla silmillään. Hän käännähti minusta poispäin ja käveli pois olohuoneesta. Aloin kuulla pian ääniä keittiöstä, hiljaista kolinaa. Yritin nousta vuoteeltani, mutta jäseneni tuntuivat ihmeen raskailta, eivätkä suostuneet liikkumaan.

Hätäännyksen ja kauhun tunne alkoivat täyttää minua, kun huomasin, että Silja oli ilmestynyt olohuoneen oviaukkoon. Hänellä oli edelleen sama kaamea irvistys, mutta se mikä varsinaisesti kiinnitti huomioni, oli esine, jota hän piteli kädessään. Hän oli ottanut keittiöstä pienen veitsen, sellaisen veitsen, jolla kuoritaan hedelmiä ja juureksia. Esine ei herättänyt minussa muuten minkäänlaista pelkoa, mutta hän näytti puristavan sitä voimakkaasti ja uhkaavasti. Silja kohotti aseistettua kättään ja osoitti sillä Marjaa.

”Ei!”, voihkaisin. Silja otti yhden askeleen Marjaa kohti. ”Mitä sinä teet? Lopeta tämä!”, yritin kieltää häntä, mutta olento vain otti toisen askeleen. Mitä tahansa sanoin sille, se ei vastannut minulle mitään, mutta joka vuorollaan lähestyi Marjaa. Viimein se oli aivan hänen lähellään, pidellen veistä tytön pään yläpuolella.

”Älä tee sitä! Lupaan, että lopetan heidän näkemisensä! Lupaan etten koskaan enää puhu Marjalle. Olen tästä lähtien vain sinun ystäväsi. Mitä vain haluat!”, paruin itku kurkussa. Silja kääntyi minua kohti ja käveli patjani viereen. Hänellä oli edelleen veitsi kädessään, mutta oli laskenut sen alas. Tytön kasvot olivat palautuneet ennalleen ja hän nauroi.

 

Kun heräsimme aamulla, petini vierestä löytyi veitsi. Kun lasten äiti kyseli minulta siitä, en osannut vastata mitään. Hän oli järkyttynyt ja pelkäsi lastensa turvallisuuden vuoksi sen verran, että oli ilmeisesti sanonut äidilleni, ettei minua enää tarvinnut tuoda heille enää kylään. Niin olikin kaikille parasta.

 

JATKUU