Hei taas pitkästä aikaa! Tutustuin jonkin aikaa sitten creepypastojen maailmaan, kuuntelemalla MK:n youtube-sarjaa "Creepypastaa suomeksi". Kiitos hänelle vaivannäöstä ja aiheeseen omistautuneisuudesta! Nyt on sitten tullut kuunneltua niin monta kauhutarinaa, että halusin kokeilla kirjoittaa oman sellaisen. Tykkään kirjoittaa tarinoita, mutta ne ovat usein enemmän humoristisia kuin pelottavia. Saa nähdä mitä tästä tulee...

Tämä tarina perustuu murhhaajaan, joka liikkui lapsuudessani kotipaikkakunnallani, sekä uneen, jonka näin vähän aikaa sitten. Aloitetaan tarinan ensimmäinen osa.

 

Pimeän tultua

 

   Täytin viime viikon lauantaina 19. Minusta tuntuu, että alan olla viimeinkin valmis kertomaan hänestä jollekin ammattilaiselle, joka osaisi auttaa minua. Hetken ajan tunnen olevani viimein tarpeeksi kypsä ja tarpeeksi vahva pitämään puoleni. Sitten kohtaan hänet taas ja alan miettiä asioita uudelleen.

Minulle määrättäisiin vahvoja mielialalääkkeitä, jotka saisivat ajatukseni harhailemaan ja alkaisivat ohjata mieltäni uuteen suuntaan. Vajoaisin vain syvemmälle epävarmuuden usvaan. Ehkä pahinta olisi se, että hän katoaisi. Olen tuntenut hänet jo niin kauan lähelläni, että kohtaamisista on tullut osa jokapäiväistä elämääni.

Voi olla, että henkilö josta kirjoitan, ei ole todellinen. Hän oli virallisesti olemassa 13 vuotta sitten, mutta minulta hän ei jostain syystä koskaan kadonnut. Kokemukset ovat paljon voimakkaampia kuin aistimuksia hengen läsnäolosta. Joskus öisin, kun vahingossa avaan silmäni, hän seisoo sänkyni vieressä ja odottaa minua. Kykenen näkemään hänestä juuri sen verran kuin pikkutytöstä pimeässä huoneessa on mahdollista nähdä.

Silmien paikat erottuvat mustina varjoina ja toisinaan näyttävät kuopilta, suu on epämääräinen ja hieman väreilevä ja iho tumman harmaa tai sinertävä. Joskus hän nauraa minulle ja toisinaan irvistää. Hän luultavasti kummittelee minulle juuri tässä hahmossa, koska tämän näköisenä näin hänet viimeisen kerran silloin, kun hän oli vielä elossa.

Tässä tarinassa haluan koota ajatukseni ja muistikuvani siitä, kun hän kuoli, kun aloin silti nähdä hänet pimeän tultua ja kuinka hän alkoi vaikuttaa minuun. Saatan ehkä antaa osan tekstistä psykologilleni luettavaksi. On tärkeää, että he suhtautuvat ”häneen” samalla vakavuudella kuin minä, eivätkä pidä tätä ainoastaan masennuksen tai stressin aiheuttamana harhana.

 

1. Eräänä pimeänä yönä

 

   Henkilö josta olen koko ajan kertonut, on nimeltään Silja Kataja. Hän oli ensimmäinen ystäväni ja olimme hyvin läheiset. Kotimme eivät sijainneet kovin lähellä toisiaan, mutta koska myös äitimme olivat toistensa hyviä ystäviä, kävimme vuoroin vieraissa.

Olin samanikäinen Siljan kanssa, mutta hän tuntui kasvavan minua nopeammin. Silja oppi melkein kaiken ennen minua ja ihailin häntä suuresti tästä lahjakkuudesta. Hän oppi sitomaan kengännauhat, kirjoittamaan oman nimensä ja jopa muistamaan viikonpäivät paljon ennen minua. Silja myös juoksi minua nopeammin ja valehteli paljon paremmin. Tuntui kuin hän ymmärtäisi kaikesta paljon enemmän. Ainoa asia jossa myönnän olleeni Siljaa parempi, on uiminen. Opin sen taidon kuin luonnostaan, mutta hän ei vielä kuusivuotiaanakaan uskaltanut uida syvälle.

 

   Katajat olivat remontoimassa taloaan. He halusivat vaihtaa tapetit ja lattiat suurimmista osista huoneita. Myös Siljan huone oli muuttunut. Aiemmin seinät olivat olleet ankean, ruskean maalin peitossa, mutta nyt ne loistivat vaaleankeltaisina. Huoneen tyttömäisyyttä korosti vielä oranssi tapettiliuska, joka kiersi huonetta. Sen kuvituksessa oli muistaakseni perhosia tai kukkia.

Silja oli tyytyväinen huoneensa uuteen tyyliin ja leikimme siellä, vaikka kaikki huonekalut olivat vielä varastossa ja vajassa, jossa he väliaikaisesti nukkuivat. Siljan vanhemmat katselivat hetken, kun leikimme poneilla ja nukeilla kaikuvassa huoneessa, jossa ei ollut meidän lisäksemme yhtään mitään. Lopulta he kantoivat vajasta meille kaksi patjaa. Silja sai siitä ajatuksen, että voisimme yöpyä hänen uudessa huoneessaan. Vaikka huone tuoksui vielä hieman maalilta, se oli käsitelty valmiiksi. Siljan äiti kuitenkin tuuletti sen vielä varmuuden vuoksi ja alkoi sijata vuoteitamme.

Ilta eteni tavallisesti. Pelasimme ulkopelejä ja grillasimme lihaa takapihalla. Minä ja Silja pelasimme peliä, jossa yritettiin heittää muovipalloja siten, että ne jäivät maahan aseteltujen renkaiden sisälle. Vanhempamme heittivät tikkaa ja voittaja sai syödä viimeisen pihvin. Alkoi hämärtää. Omat vanhempani lähtivät lopulta kotiin ja jäin Katajien luo yökylään. Silja käänteli maasta poimimallaan risulla nuotion sammuvia hiilloskokkareita.

”Roosa.”, hän aloitti.

”No mitä?”, vastasin ja katselin punaisina hehkuvia hiiliä.

”Uskotko sinä kummituksiin?”, Silja kysyi.

Se oli todella yllättävä kysymys ja ravistin vaistomaisesti päätäni. Äitini oli aina toitottanut, ettei sänkyni alla olisi ketään, eikä mikään väijyisi minua pimeydessä, kun kävin nukkumaan. Jos joku ulvoi yöllä, se oli aina vain tuuli ja ikkunan raapija pelkkä pensaan oksa. Näin uskottelin itselleni vielä tähän aikaan.

Silja näytti mietteliäältä ja vilkaisi metsää. ”Se johtuu siitä, ettet ole nähnyt koskaan kummitusta. Minäpäs olen!”, hän ilmoitti. Uskoin siihen aikaan kaiken, mitä tuo fiksu tyttö minulle kertoi. Jäin vain tuijottamaan häntä silmät suurina ja uteliaisuuteni heräsi. Silja huomasi sen ja alkoi voitonriemuisena sepittää kertomustaan:

”Tuolla metsässä liikkuu kummitus. Se ei ole siellä aina, mutta joskus kun leikin ulkona, huomaan sen. Se vain seisoo paikallaan liikkumatta ja varmaan katselee minua. Jos menen takaisin sisälle ja palaan ulos, se on sillä aikaa jo kadonnut. Jos kerron siitä äidille tai isälle, he luulevat, että narraan. Ja jos narraan, he tulevat niin vihaisiksi, että antavat minulle selkäsaunan vitsalla, jossa on neulasia ja piikkejä!”

Kuuntelin haltioituneena. Nykyään tällaista menettelyä saatettaisiin pitää omituisena, mutta siihen aikaan kun olimme lapsia, meitä uhkailtiin usein piiskalla. Silja tosin liioitteli neulaset ja piikit, mutta ne toivat tarinaan lisäjännitystä.

”Tämä kummitus ei ole valkoinen kuin kirjoissa. Se näyttää vain ihmiseltä, joka seisoo kaukana puiden seassa. Kai niitä on sellaisiakin. Kummituksethan vain pelottelevat? Ne eivät voi tehdä pahaa ihmiselle. Se ei voi tulla tuolta metsästä ja napata minua. Siksi se vain tuijottaa, enkä minä pelkää sitä.”, Silja lopetti kertomuksensa.

Minua alkoi kuitenkin hieman jännittää ja tähyilin metsää ja tiheää koivikkoa, jos vaikka näkisin siellä ihmismäisen hahmon. Siellä ei ollut ketään. Minua kammoksutti ajatus, että otus saattoi kadota ja ilmestyä minne tahansa.

”Muista, että tämä on salaisuus. Äiti ja isä eivät usko siihen ja luulevat, että valehtelemme.”, Silja tivasi ja odotti, kunnes nyökkäsin hänelle vastauksen.

 

   Loppuillasta alkoi sataa ja menimme takaisin sisälle. Aloin tutkia rakennusta tarkemmin. Koti näytti hyvin kolkolta ja avaralta ilman huonekaluja ja äänet kaikuivat helposti. Vessa ja kylpytilat olivat kuitenkin säilyneet muuttumattomina. Minua vaivasi edelleen Siljan kertoma kummitustarina ja välttelin katsomasta ikkunoista näkyvää metsää. Tiesin, että olisin menettänyt yöuneni, jos olisin nähnyt siellä minkä tahansa hahmon.

”Sehän ei voi tulla tänne?”, kysyin Siljalta kuiskaten. Hän naurahti ja kohautti harteitaan. Se palautti hiukan rohkeuttani ja elättelin toiveita, että hän oli keksinyt koko jutun ja vain laskisi leikkiä kustannuksellani. Hän teki niin usein, mutta en juuri koskaan suuttunut hänelle. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin koskaan edes vihoitellut ystävälleni, jota kunnioitin eniten koko maailmassa.

Silja päätti, että minä saisin patjasta seinänpuoleisen paikan. Se sopi minulle hyvin, sillä olin kauempana verhottomasta ikkunasta. Siljan äiti kävi peittelemässä meidät ja luimme yhdessä iltarukouksen. Hetken päästä jäimme huoneeseen kahden.

Huoneen ainoa valo tuli suuresta ikkunasta. Se oli kylmä ja epätarkka loppukesäyön valo ja teki kaikesta sinertävää. Aluksi erotin Siljan kasvoista pelkän tumman siluetin, mutta ajan kanssa silmäni tottuivat hämärään. Kasvonpiirteitä ei kuitenkaan voinut nähdä selkeästi ja silmät muistuttivat enemmän kahta mustaa kuoppaa. Sitten hän irvisti ja kasvot vääntyivät pelottavasti. Vaikka Silja alkoi nauraa, en saanut pyyhittyä mielestäni niitä kammottavia kasvoja, joista olin nähnyt juuri vilauksen.

”Älä viitsi! Pelottaa jo muutenkin.”, kuiskasin. Silja nauroi ja potkaisi minua leikillään. Pian hän huomasi, että olin vakavissani, sillä en alkanut nauraa hänen kanssaan. ”Sinä huijasit minua? Keksit sen koko tyypin? Niinhän?”, yritin kysyä Siljalta ja toivoin, että hän myöntäisi sen. Hän meni kuitenkin hiljaiseksi ja kääntyi ikkunaan päin. Käännyin itse seinään päin ja yritin nukkua.

Sade kuului entistä voimakkaammin. Pisarat rummuttivat kattoa sekä osuivat välillä ikkunalasiin. Toivoin, ettei kaatosadetta seuraisi ukkonen ja kietouduin tiukemmin peittooni. Odotin edelleen, että Silja alkaisi puhua minulle. Halusin, että hän nauraisi, toivottaisi hyvää yötä, sanoisi edes jotain. Tuntui kuin kanssani olisi ollut vain sateen ääni, pimeys ja se joka vaani jossain ulkona.

 

   Pyörin sängyssä hereillä ainakin tunnin pystymättä nukahtamaan. Aloin toivoa, että olisin lähtenyt vanhempieni kanssa kotiin. Minut kuitenkin säpsäytti ääni, jonka kuulin ikkunamme takaa. Ne kuulostivat askelilta. Kuka siellä kävelisi tähän aikaan yöstä ja miksi se käveli Katajien pihamaalla? Askelten äänet lakkasivat. Pidätin hengitystäni ja vilkaisin varovasti suurta ikkunaa.

Se oli siellä! Kuten Silja oli kertonut, olento näytti ihmiseltä, mutta en erottanut siitä mitään varsinaisia piirteitä. Se oli vain tumma hahmo, joka seisoi pimeydessä. Minun teki samaan aikaan mieli huutaa, sekä kertoa Siljan vanhemmille. Aloin jo miettiä, miten pääsisin vajalle asti niin, ettei aave saisi minua kiinni, mutta sitten muistin Siljan sanat. Aave ei voi vahingoittaa ihmistä ja hänen vanhempansa eivät usko siihen. Lisäksi he tulisivat valehtelusta niin vihaisiksi, että saisimme molemmat piiskaa.

Ravistelin Siljaa hereille. Hän vaikutti ärtyneeltä ja kääriytyi tiukemmin peittoonsa. En kuitenkaan antanut periksi ja kuiskasin hätääntyneenä:

”Silja. Se on ikkunan takana. Puhuit sittenkin totta. Anteeksi, kun en uskonut sinua. Voitko herätä? Minua oikeasti pelottaa.”

Silja nousi istumaan ja katsoi olentoa, joka seisoi edelleen ikkunan takana. Tytöstä ei kuitenkaan välittynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi ollut peloissaan. Hän tarttui tyynyynsä ja paiskasi sen ikkunaa vasten. Lasi tömähti, mutta aave ei reagoinut siihen.

”Älä. Se voi suuttua,” kuiskasin ja pidin Siljaa lujasti kädestä. Pelkoni seasta tunsin samaan aikaan ylpeyttä, että minulla oli niin rohkea ystävä. Silja nousi seisomaan ja vastasi: ”Sitten minä suutun vielä enemmän kuin se. Meidän pitää ajaa kummitus pois. Nyt se on tullut liian pitkälle. Tämä on meidän piha, eikä sillä ole mitään asiaa tänne.”

Hän kääntyi minuun päin ja ojensi kätensä. ”Aion heittää sitä tikoilla. Tuletko mukaan?”

Olin järkytyksestä kankea ja ravistin päätäni. En voisi millään lähteä ulos juuri nyt. Silja kohautti harteitaan ja huokasi. ”Kuule, Roosa, olet aikamoinen pelkuri. Miksi sinun pitää aina olla tällainen? Et uskalla ikinä tehdä mitään jännittävää. Minun pitää ajaa se pois yksin. Odota tässä.”

Niin hän sanoi ja käveli pois huoneesta itsevarmoin askelin. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että pelkäsin ja hänen sanansa saivat minut lähes itkun partaalle. Kuulin, kun Silja väänsi hiljaa takaoven auki ja meni ulos. Aave liikkui pois ikkunan luota.

Pitkään aikaan en kuullut muita ääniä kuin sateen. En osannut arvioida, kuinka kauan vain odotin ja hytisin paikoillani, selkä seinää vasten. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin ja itkin lopulta vuolaasti kädet puuskassa.

 

   ”Juokse pakoon. Nopeasti tai muuten on liian myöhäistä.”, ääni sanoi vieressäni. Katsoin eteeni ja kyynelteni lävitse näin Siljan väreilevän hahmon. En edes huomannut, että hän oli tullut takaisin, kun itkin. ”Meidän pitää kertoa siitä isälle ja äidille! Se ei ole mikään aave!”, hän sähähti ja se sai minuun vauhtia. Ponkaisin ylös ja kipitin käytävälle pyyhkien samalla itkuisia silmiäni. ”Etuovelle!”, Silja ohjasi ja juoksin eteiseen.

Samassa kuulin, kun takaoven saranat vinkaisivat. Joku tuli sisään sitä kautta! Sitä seurasivat kenkien askeleet. En enää epäröinyt vaan väänsin salpaa ja potkaisin oven auki. Askeleet muuttuivat meluisaksi ja kaikuvaksi juoksuksi, kun tunkeilija rynnisti talon poikki. Se yritti saada meidät kiinni. Vaistomaisesti paiskasin oven kiinni ja juoksimme niin nopeasti kuin jaksoimme vajalle päin. En katsonut taakseni, en välittänyt sateesta, enkä litimärästä maasta, jolla juoksimme paljain jaloin. Edessäni oli vain yksi päämäärä.

Yleensä Silja oli minua nopeampi, mutta nyt hän juoksi samaa vauhtia kanssani, ellei jopa hitaammin. Hän jäi muutaman harppauksen verran jälkeen, kun saavutimme vajan. Hyppäsin kuistille, huusin ja taoin ovea nyrkeillä kuin olisin pääsemässä hengestäni. Sisällä syttyi valot. Tein sen! Pelastin itseni ja Siljan. Olin enemmän kuin helpottunut, kun Siljan vanhemmat avasivat oven.

”Mitä on tapahtunut?” Siljan isä kysyi. Hänen ilmeensä vakavoitui, kun hän huomasi itkuiset kasvoni. ”Missä Silja on?!”, perheen äiti tiedusteli hätääntyneenä.

Halusin kertoa heille aaveesta, joka ei ollutkaan aave vaan jotain muuta, mutta äskeinen kysymys naulitsi minut paikoilleni. Suustani pääsi ainoastaan epäuskoinen älähdys, kun käännyin katsomaan taakseni. Takanani ei ollut ketään. Aloin huutaa Sijan nimeä ja kävelin puutarhassa ilman päämäärää. Siljan isä sai puettua kengät ja juoksi luokseni. Hän kirosi märkää, kuraista maata ja alkoi ravistella minua. Mies kysyi toistuvasti, missä hänen tyttärensä on. En tiennyt. Silja oli vasta ollut takanani ja sitten hän vain katosi. Kaikki tuntui sumuiselta ja epätodelliselta.

Siljan äiti käski miestään lopettamaan ja tuli väliimme. Hän pakotti minut katsomaan itseään silmiin ja esitti kysymyksensä uudelleen rauhallisella äänellä. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt kertoa.

”Joku tuli sisälle takaovesta. Juoksimme sitä karkuun ja se taisi napata Siljan tai sitten hän on täällä jossain.”, sain sanottua. Siljan vanhemmat järkyttyivät. Isä juoksi vajaan hakemaan taskulamppuja. Äiti yritti vielä huudella tytärtään. ”Silja, vastaa! Anna äänimerkki!”, minäkin huusin. Kuvittelin, että hän oli mennyt johonkin piiloon, vaikka piileskely ei sopinut tällaiseen hetkeen ollenkaan.

 

   Minut käskettiin pysymään heidän kanssaan, kun menimme takaisin talolle. Kiersimme huoneet läpi, mutta Siljaa ei löytynyt mistään. Isä soitti poliisille ja sen jälkeen vanhemmilleni. ”Jos tämä on jotain pilaa niin, saatte sellaiset tupenrapinat, että muistatte sen lopunikää.”, Katajien isä pihisi kiukkuisena. En pystynyt vastaamaan mitään vaan purskahdin uuteen itkuun.

Tällä kertaa minusta tuntui, että sydämeni olisi särkymäisillään. Pelkäsin, että parasta ystävääni ja minulle tärkeintä ihmistä ei löydettäisi enää koskaan. Hän katosi samalla tavalla kuin oli kertonut sen aaveen katoavan, mutta siitä en voisi kertoa kellekään. En osannut selittää sitä sillä tavalla, että he ymmärtäisivät. Miten edes voisin, jos en kyennyt itsekään ymmärtämään tapahtunutta? Tunsin olevani yksin ja avuton maailmassa, jota en enää ymmärtänyt.

Ensin vanhempani ajoivat paikalle ja hetken päästä tulivat poliisit. Kerroin kuulustelijalle tuntemattomasta ihmisestä, joka oli ilmestynyt katsomaan meitä ikkunasta. Kerroin kuinka Silja oli mennyt ajamaan hänet pois ja tullut myöhemmin varoittamaan minua. Sitten pakenimme etuovesta ja muukalainen tunkeutui taloon takaoven kautta. Sisältä löytyi tosiaan kuraisia kengänjälkiä, jotka eivät kuuluneet Siljan isälle eivätkä äidille. Heidän oli siis pakko uskoa minua. Entä milloin ja missä Silja katosi?

En tiennyt vastausta. ”Hän juoksi kanssani… ihan varmasti, mutta olikin sitten poissa.”, kykenin vastaamaan. Lisäksi minun piti yrittää ajoittaa tilanteet, mutta se tuntui hankalalta. En osannut määritellä oliko Silja ollut ulkona jahtaamassa aavetta tunnin, puoli tuntia vai kymmenen minuuttia. En pystynyt myöskään kuvailemaan tunkeilijan ulkonäköä kovin tarkasti. Hahmo oli ollut aikuisen pituinen ja melko varmasti mies. Lopulta he antoivat meidän lähteä kotiin.

 

 

   Seuraavana päivänä Silja löytyi. Jonkin matkan päässä Katajien talosta oli oja, joka oli juuri kaivettu syväksi ja leveäksi maan alla kulkevan putken huoltotyön vuoksi. Runsas sadevesi oli virrannut monttuun ja täyttänyt sen lähes kokonaan. Sieltä Silja löytyi. Hän oli hukkunut.

 

                                                                                                                                             JATKUU...