Pidin taas pienen tauon kirjoittamisesta. Työni loppuivat ainakin joksikin aikaa ja viikon kestävät pääsykokeet ovat edessä, OMG! Toivottavasti tänä vuonna pääsisin siihen kouluun, jotta jotain edistystä tapahtuisi ja elämäni tuntuisi taas elämisen arvoiselta...

Parin viikon ajan olen vain lepäillyt kotona, pelannut pleikkarilla ja lukenut (tosi sosiaalista toimintaa taas vaihteeksi). En ole nähnyt ketään kaveriani vuoteen, mutta tiedän, että he ovat olemassa. Tunnettani kuvaamaan sopiikin lainaus serkkuni laulusta: "Kosketuksen kaikua kaipaan. Tuntuu kuin taluttaisin koiraa nukkuvaa." Sitten kun tapaan taas saman henkisiä ihmisiä niin piristyn varmasti ja olen ihan kikseissä kun ympärillä on yllättäen niin paljon ihmisiä, joiden kanssa voi jutella vapautuneesti. Mutta toisiin juttuihin...

Nimi: Zetsuai 1989
Mangaka: Minami Ozaki
Pituus: 5 pokkaria

Tässä "lomallani" luin pitkästä aikaa Minami Ozakin "Zetsuai 1989"n. Kunnioitan todella mangakaa ja tätä teosta, mutten ainoastaan nostalgian vuoksi. Olin lukenut mangan jo aiemmin monia vuosia sitten ja hankin itselleni jopa ensimmäisen pokkarin viime vuonna saksaksi (Carlsen Comicsin kustantama). Sarjaa ei ole julkaistu englanniksi, mikä on suuri harmi, mutta saksalaisista painoksista on tehty fanikäännöksiä englanniksi.

Lukiessani nautin joka hetkestä, vaikka käännös olikin kapulakielisyyden huipentuma. Nyt taas muistan, miksi aikoinaan ihastuin tähän sarjaan ja voin pitää sitä edelleen shounen-ai/shoujo -genren yhtenä mestariteoksena. Ensimmäinen pokkari meni totutellessa Ozakin kerrontatyyliin, taiteeseen ja kasarimuotiin, toisessa draama alkoi viedä, kolmannessa alkoi eläytyä ja samaistua hahmojen tunteisiin, neljäs pokkari on sarjan kliimaksi ja itkin, ja viimeisessä pokkarissa sarjaa alkaa rakastaa.

Zetsuaista monelle tulee varmaan ensimmäisenä mieleen Minami Ozakin varsin persoonallinen tyyli kuvata ihmisiä. Minusta on kuitenkin ihailtavaa, että mangaka piirtää hahmot omalla erottuvalla tyylillään. Kyse ei ole siitä, ettei hän tuntisi kehon mittasuhteita ja anatomiaa vaan siitä, että hän tahtoo piirtää niistä hieman vääristyneitä, liioiteltuja ja erilaisia. Se on taidetta.
Lisäksi Zetsuaista välittyy todella vahvasti 80-luvun shojo-tyyli. Kauniilla hahmoilla on pitkät ja kapeat raajat ja sormet, suuret kimaltavat silmät ja isot kasarihiukset. Hahmoja kuvaavat viivat ovat myös usein katkonaisia ja osa kuvista on piirretty viitteellisesti esimerkiksi jättämällä osa kasvoista piirtämättä, jolloin fokus kohdistuu liikkeeseen tai äkilliseen tunnetilaan. Ilmeillä ja etenkin silmillä on suuri merkitys, koska niiden kautta hahmot tulkitsevat toistensa mielenliikkeitä.
Ja "yllättäen" myös Minami Ozakin taide kehittyy sarjan aikana. Kehitystä voisin tässä havainnollistaa vaikkapa ottamalla Serikan kuvan ensimmäisestä ja viimeisestä pokkarista.

Aluksi voi tuntua, ettei tarina etene oikein minnekään, mutta pian hahmojen taustoista alkaa paljastua kiinnostavia yksityiskohtia, jotka ovat muokanneet heidän persoonansa hankaliksi. Zetsuai ei todellakaan etene samaan tyyliin kuin useimmat yaoi, missä miehekäs seme tapaa yllättäen enemmän tai vähemmän naisellisen ja avuttoman uken ja he menevät parin mutkan jälkeen sänkyyn. Jos sellaista luettavaa kaipaa, niin silloin kannattaa lukea jotain muuta. Spoilaan sen verran, että Zetsuaissa ei ole oikeastaan ainuttakaan kahden miehen välistä seksikohtausta vaan se keskittyy täysin päähenkilöiden väliseen draamaan.

Sarja kerrotaan suurimmaksi osaksi 16-vuotiaan Nanjo Koujin näkökulmasta. Hän lopetti koulunsa kesken ja ryhtyi (aluksi vastahakoisesti) laulajaksi. Karismaattisesta esiintyjästä tuli suosittu varsinkin nuorten tyttöjen keskuudesta ja sitä seuraten julkkis. Koujilta kuitenkin puuttuu motivaatio työhönsä. Hän huvittelee rikkaiden naisten kanssa, muttei kykene rakastumaan näihin. "Kun olen naisen kanssa, en tunne mitään."
Syvällä sisimmässään Kouji kantaa edelleen muistoa siitä, kun ala-asteiässään näki jalkapalloa pelaavan villin tytön. Tämä olento teki häneen lähtemättömän vaikutuksen palavalla intohimollaan ja Kouji tunsi hävinneensä ja siten ylpeytensä kolhituksi. Myöhemmin hänen tunteensa heräävät taas eloon, kun hän tapaa uudelleen lapsuutensa ilmestyksen, mutta...

Izumi Takuto täyttää sarjan alussa juuri 17. Hän on persoonaltaan hyvin voimakastahtoinen ja itsepäinen. Poika käy samaan aikaan lukiota, pelaa ja treenaa antaumuksellisesti jalkapalloa ja tekee kahta iltatyötä. Izumi, hänen pikkusiskonsa Serika ja pikkuveljensä ovat orpoja tragedian seurauksena. Izumin ollessa lapsi hänen äitinsä tappoi perheen isän, puukotti poikaansa ja lopuksi itsensä. Koska Izumi ei tahdo tämän tapauksen nousevan enää pinnalle ja vaikeuttavan sisarustensa elämää, hän välttelee julkisuutta.
Izumi vihaa äitiään, mutta kunnioittaa isäänsä ja pelaa jalkapalloakin tämän takia. Hän suhtautuu vieraisiin ihmisiin varauksella, eikä hänellä ole seksuaalista kokemusta tai edes ystäviä.
Jos Izumin voisi suhteessa laskea ukeksi niin hän on hankalimpia ukeja, joita olen shounen-ai -mangassa havainnut. Izumi ei tee suhteen edistämiseksi oikeastaan minkäänlaista aloitetta. Sitä vastoin hän yrittää jatkuvasti pyristellä vapaaksi ja käyttää Koujiin usein väkivaltaa. Lisäksi Izumi on kliseiden vastaisesti hyvin itsenäinen ja häneltä sujuvat käytännön asiat huomattavasti paremmin kuin Koujilta.

Nämä kaksi kohtaavat, kun Izumi löytää sammuneen Koujin kadulta makaamasta. Hän vie Koujin asuntoonsa ja hoitaa tämän kuntoon. Izumi ei ole perillä julkkiksista ja pitää Koujia aivan tavallisena ihmisenä. Pian Serika kuitenkin paljastaa idolinsa ja ongelmat lisääntyvät. Koujin odotetaan häipyvän kuvioista, mutta hän kiinnostuukin Izumista ja alkaa tutkia tätä tarkemmin. Nähdessään Izumin jalkapallokentällä, hänessä leimahtaa varsinainen liekki ja riivauksen tapainen kiintymyssuhde saa alkunsa.

Kohtalolla on tietenkin osansa pelissä. Izumi ei ainoastaan herätä Koujissa samanlaisia tuntemuksia kuin tyttö hänen muistoissaan vaan on sama henkilö. Pienen väärinkäsityksen takia Kouji onkin ollut vuosien ajan hullaantuneena poikaa kohtaan. Tämä tietysti järkyttää häntä ja hän tiedostaa itsekin, että tässä tilanteessa olisi viimeistään vetäydyttävä, mikäli tahtoo palata entiseen. Izumi ei kuitenkaan jätä hänen ajatuksiaan rauhaan ja Kouji näkee tästä toistuvasti seksuaalisia unia.

Koujin ja Izumin välille syntyy hiljattain sellainen tunnelautaus, että pelkällä halauksella tai pusulla on lukijaan paljon suurempi vaikutus, mitä monen yaoi-mangan seksikohtauksilla. Päähenkilöitä pusketaan koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes he lopulta asuvat yhdessä. Kaikki huipentuu neljännessä pokkarissa, johon Zetsuain anime-versio tyylikkäästi lopettikin. Tähän asti Kouji on saanut pidettyä itsensä kurissa, mutta tunteen voimistuessa vain koko ajan hänenkin rajansa tulevat vastaan. Yllättäinen tilaisuus, hetki jolloin hän on Izumin kanssa kahden, laukaisee lopulta tapahtuman ja muuttaa hänen haaveensa teoiksi.
Rakkauden tunnustamisesta on harvoin tehty näin hankalaa ja vaivalloista. Minami Ozakilla on myös mielenkiintoinen taipumus käyttää dramaattisissa ja romanttisissa kohtauksissa verta kukkien sijaan.
Viimeinen osa toimii muistutuksena, ettei elämä lopu tähän. Sitä vastoin että Koujin tunteet Izumia kohtaan laantuisivat dramaattisen yön jälkeen, ne vain kasvavat entisestään. Lopulta tulee toinen eeppinen tunnustus: "Rakastaisin sinua vaikka olisit kissa, koira, kasvi tai kone."

Zetsuai oli loppujen lopuksi nautittava elämys, vaikka usein epäreilut tilanteet Koujia kohtaan tuntuivat lukiessa pahalta. Pidän rakkaustarinoista, joilla on jotain uniikkia annettavaa ja tässä teoksessa on onnetonta rakkautta ja mielenkiintoista estetiikkaa, vaikka millä mitalla. Tunnelma kuvaa tosi hyvin 80-luvun rasistista ja homo-vastaista Japania. Tuskailun ja ahdistuksen lisäksi sarjasta löytyy juuri sopiva määrä mustaa huumoria ja pieniä hetkiä, jolloin hahmoilla on oikeasti kivaa yhdessä. Huvituin varsinkin kohtauksesta, missä Kouji juottaa Izumin vahingossa känniin ja he lähtevät pelaamaan yhdessä jalkapalloa.
En suosittele sarjaa niille, jotka kykenevät näkemään kauneuden vain piirrostyylissä, enkä niille joiden mielestä yhdyntä on ihmissuhteen tärkein ja kiinnostavin asia. Suosittelen sarjaa lämmöllä niille, jotka pitävät psykologisista ihmissuhdedraamoista.

Koska kevyen tyylitelty erotiikka on pornoa kiehtovampaa.

Minami Ozaki jatkaa sarjaansa nimellä Bronze, joka on eeppisesti 14 osaa pitkä. Sitä en olekaan lukenut vielä kokonaan, mutta kyllä pitäisi. (Tiedän, että siinä tapahtuu paljon dramaattisia.) Bronze tosin taitaa mennäkin jo yaoin puolelle, mutta siitä sitten lisää myöhemmin...