Tänään tällaisissa fiiliksissä. Joskus onnellisuus on pienistä ja yksinkertaisista asioista kiinni.

***

Olen viime aikoina innostunut lukemaan kaunokirjallisia teoksia. Aiemmin luin ehkä pari vuodessa, mutta luettujen kirjojen määrä on noussut jo reilusti yli kymmenen viimeisen kahden kuukauden aikana. Johtuu tietysti siitä, että aloitin työt kirjastossa ja kirjastotätinä vastaan tulee kaikkea mielenkiintoista. Rauhallisimpina hetkinä tekisi mieli vain tarttua kirjaan ja alkaa lukea.

Aluksi ajattelin lukea kirjastomme kaikki japanilaiset kirjat, mutta sitten kun aloin listata niitä ylös, niin huomasin, että niitä löytyykin varsin paljon. Vuosia sitten olin aloittanut Kazuo Ichiguron Menneen maailman maalari -kirjan, mutta jättänyt kesken. Onnistuin löytämään kirjan uudestaan ja luin sen alusta loppuun. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin. Pidin erityisesti taiteilijoiden työn ja elämän kuvauksesta. Perheasetelmat ja etenkin se pikkupoika jaksoivat myös viihdyttää. Kirjan miljöö oli  voimakkaasti koko ajan läsnä. Tapahtumapaikoista varsinkin Migi Hidari jäi vahvasti mieleen.

Ennen sitä olin kuitenkin lukenut Yasushi Inouen Äitini tarinan. Tätä lukiessa aloin arvostaa japanilaisten kirjojen hienovaraista kerrontaa. Tarina kertoo mummosta, joka on muuten hyvässä kunnossa, mutta hänen muistinsa on heikentynyt pahasti. Muu perhe kuitenkin huolehtii hänestä ja vahtii mummon omituisia tekemisiä. Vaikka kirja on ajoittain hauska, se ei ole komediaa vaan draamaa. Mitään ylidramaattisia juonenkäänteitä ei tapahdu ja kuvaukset pysyvät arkielämän parissa. Äitini tarina on liikuttava menemättä kuitenkaan sentimentaaliseksi.

Ihara Saikakun kirjat ovat ehdottomasti japanilaisen kirjallisuuden helmiä. "Lukekaa ihmeessä!"-kamaa sanon minä. Kirjastostamme löytyi teokset Viisi naista jotka rakastivat rakkautta ja Kirsikkatyttö ja lukisin mielelläni lisääkin. Kirjat on kirjoitettu jo 1600-luvun lopulla, kertovat siis Edo-kauden Japanista. Niistä käy hauskalla tavalla esillä oman aikansa ajattelutapa, taikausko ja vaikkapa naisten asema. Viisi naista jotka rakastivat rakkautta jakautuu viiteen erilliseen tarinaan. Neljässä tarinassa päähenkilönä on naisiia, jotka tunteitaan ja aistejaan seuraten kokevat huonon lopun. Viimeinen tarina poikkeaa muista siten, että se kertoo homomiehestä, jolla ei myöskään ole tuuria rakkauselämässä.

Kirsikkatyttö on taas yhtenäinen tarina Edo-kauden kaunottaresta, joka kokeilee elämänsä aikana kaikkia mahdollisia  ilotytön ammatteja. Hän aloittaa varsinaisen työnsä kirsikkatyttönä, joka on paras alan asema, mutta ajan kuluttua hänet alennetaan luumutytöksi ja myöhemmin jopa kauristytöksi, koska hän ei kykene miellyttämään miehiä. Aleneminen ei kuitenkaan lopu siihen vaan se jatkuu ihan kirjan loppuun asti. Juuri kun luulisi, ettei tuosta alemmaksi enää voi vajota, seuraava luku osoittaa, että kyllä voi. Jokaisessa luvussa esitellään tarkasti ammatin vaatima käyttäytyminen, pukeutuminen ja jopa puhetyyli. Tässäkin kirjassa taikausko ja salaperäiset tapahtumat tulevat välillä esille. Esimerkiksi luvussa "Piesty nukke" joukko naisia purkaa nukkeen kiukkunsa muita ihmisiä kohtaan. He kiroavat ja pieksevät nukkea vuoronperään, kunnes se alkaa lopulta elää ja hyökkää talon emännän kimppuun. Kirjan lopussa tapahtuva aavekohtaus oli mielestäni mielenkiintoisuuden lisäksi myös todella liikuttava. Kirsikkatyttö on monella tavalla antoisa ja kiinnostava teos, varsinkin silloin jos Japanin kulttuuri ja historia kiinnostaa.

Suosittelen myös lukemaan Michiko Hachiyan Hiroshiman päiväkirjan. Se on tosi jännittävä!

Japanilaisten kirjojen lisäksi olen lukenut muunmuassa alkuperäisversioita lastenkirjaklassikoista, kuten Carlo Collodin Pinokkion. Se oli yhtä karu kuin muistinkin, mutta juuri siksi niin kiehtova. Vanhan aikainen syleilyn ja suutelun määrä myös hymyilytti. Tuliso nykyään tuollainen kysymykseenkään? Kirja muistutti käyttäystymisopasta pojan viikareille. Opetuksia seurasi tuon tuosta, koska Pinokkio teki jatkuvasti virheitä. Samalla tuota puunukkea kohtaan alkoi tuntea jonkinlaista myötätuntoa (oikeastaan herätti minussa innon tehdä itsekin nukkeja). En koskaan oikein mieltynyt Disneyn Pinochio-elokuvaan, sillä olin nähnyt aiemmin italialaisen Un burattino di nome Pinocchio -animaatioelokuvan, joka vastasikin enemmän alkuperäisteoksen henkeä ja kuvitusta.

Luin myös Pikku Prinssin ja Pähkinänsärkijän. Suunnitelmissa olisi myös lukea ainakin Liisa Ihmemaassa ja Ihmemaa Oz, jotka jo bongasin kirjastomme hyllyltä.

***

Tähän loppuun vielä sarjakuvasivu My Daily Love, jonka piirsin jonkin aikaa sitten.