Siitä on kulunut muutama viikko, kun viimeksi kirjoitin tätä päiväkirjaa. Olen tavallaan tarkkaillut, miten Silja reagoisi siihen, että kerron hänestä tekstissäni. Silja on kieltänyt minua puhumasta hänestä muille ihmisille. Hän ei kuitenkaan osaa lukea tai ei ainakaan kovin hyvin.

Säilytän päiväkirjaa pienessä punaisessa laatikossa, jonka olen kätkenyt lukolliseen kaappiin. Uskoisin sen olevan toistaiseksi tarpeeksi hyvä piilopaikka. Tähän kaappiin olen myös piilottanut lukuisia piirroksia, joita Silja piirtää joskus öisin, jos olen jättänyt paperia ja kyniä kirjoituspöydälleni. Vaikka hän on tehnyt tätä vuosien ajan, näyttää siltä, etteivät hänen taitonsa kehity lainkaan. Tämän takia voisi kuvitella, että Silja on koko ajan samassa pisteessä. Joka kerta kun hän ilmestyy öisin, hän on täysin sama henkilö kuin kuolinhetkellään, ei hetkeäkään vanhempi tai viisaampi.

Silja kuitenkin jostain syystä muistaa asioita, mitä minä olen tehnyt hänen kuolinhetkensä jälkeisellä ajalla. Hän muistaa keskustelut, jotka olemme käyneet öisin. Silja ei ole täysin tietoinen siitä, mitä minä teen päivisin, mutta kuitenkin vaistoaa minusta asioita, kuten jos valehtelen tai piilottelen häneltä jotain. Tätä päiväkirjaa hän ei ole kuitenkaan vielä löytänyt.

Nyt ajattelin kertoa siitä vaiheesta, kun Silja alkoi kummitella aktiivisesti. Tämän vaiheen aikana opin ettei Silja ollut pelkkä harha. Kykenihän hän jopa liikuttamaan esineitä. En ehkä muista jokaista yksityiskohtaa tarkalleen, koska siitä on jo niin kauan. Muistoni pohjautuvat lähinnä tunnetiloihin, jotka nuo yöt ovat jättäneet mieleeni.

     2. Virheitä paperilla

Siljan kuoleman jälkeen tuntui kuin koko elämäni olisi pysähtynyt. Minulla oli ruokahaluttomuutta, enkä jaksanut innostua mistään. Hautajaisissa en nähnyt Siljaa viimeisen kerran, kuten olisin toivonut vaan ainoastaan suljetun arkun, joka laskettiin syvälle maahan ja peitettiin.

”Tämä on hänen hautansa. Voimme käydä täällä niin usein kuin vain haluat.”, äitini yritti lohduttaa, mutta se oli tehotonta. En vuodattanut hautajaisissa ainuttakaan kyyneltä, mutta olin edeltävinä päivinä itkenyt jo valmiiksi niin paljon, että silmänympärykseni olivat punaiset ja niitä särki. Minun oli hankala tajuta koko tilanne, että paras ystäväni, jonka olin tuntenut koko elämäni, olisi ikuisesti poissa. Ihmiset alkoivat kasata kukkakimppuja haudan havupeitteen päälle, läheisimmistä sukulaisista aloittaen. Muistan kuumeisen ja epäselvän tunteen, enkä jaksanut pitää silmiäni auki.

Oliko tämä totta? Olin aivan varma, että Silja oli juossut kanssani vajalle asti. Hän oli hengittänyt sateessa aivan kuten minäkin. Kuinka hän olisi voinut kääntyä ja juosta vastakkaiseen suuntaan, pudota vesikuoppaan ja hukkua? En kuullut myöskään sellaisia ääniä, että meitä olisi ajettu takaa. Lisäksi Silja olisi ainakin huutanut, jos se mies olisi saanut hänet kiinni. Tuntui kuin minulle olisi valehdeltu. En ollut nähnyt Siljan hukkunutta ruumista. He hautasivat nyt arkun, mutta eivät Siljaa. Hän on vielä täällä.

Äitini tönäisi minua hellästi ja ojensi käteeni kukan. Oli meidän vuoromme viedä ruusut.

Vanhempani olivat ilmeisesti antaneet minulle aikaa surra ja toipua itsekseni. Alakuloinen mielialani kuitenkin vain jatkui ja lopulta äitini huolestui. Koska en ollut leikkinyt suruaikanani muiden lasten kanssa omatoimisesti, minut vietiin lopulta heidän luokseen. Aloin käydä kylässä lapsiperheen luona, josta tunsin ennalta ikäiseni pojan. Hänellä oli myös pikkuveli isosisko.

Katselin heidän kanssaan piirrettyjä, pelasimme lautapelejä ja leikimme jonkinlaisella muovisella kauhulinnalla, josta oli kadonnut osia. Olin varma, että heidän saksanpaimenkoiransa oli kätkenyt ne puutarhaan ja siitä saimme idean leikkiä aarteenmetsästystä. Aluksi olin hiljainen ja varautunut, mutta jonkin ajan kuluttua nautin leikkimisestä näiden lasten kanssa. Pikkuhiljaa aloin taas hymyillä ja lopulta nauraa.

Lasten äiti oli varmaan kertonut omalle äidilleni, kuinka olin piristynyt, sillä äiti halasi ja kehui minua, kun yhtenä päivänä tulin kotiin. ”Hyvä, kun sinulla on nyt uusia ystäviä.”, hän huokaisi helpottuneena ja silitti hiuksiani. Ynähdin hänelle nopean vastauksen, vaikka minusta tuntui hieman hassulta kutsua heitä vielä ystävikseni.

Tämä päivä oli jäänyt mieleeni erityisen hyvin, sillä samana yönä tapahtui toinen kohtaaminen Siljan aaveen kanssa.

Odottelin tavallisesti unta pienessä sängyssäni ja mielessäni pyörivät päivän leikit. Lapsiperheen isosisko, Marja, oli minua pari vuotta vanhempi, mutta todella mukava minua kohtaan. Ehkä hän olisi henkilö, josta tulisi ensimmäinen uusi ystäväni, ajattelin. Marjalla oli pitkä, ruskea tukka ja hän käytti usein hiuspantaa. Hän oli kaikin puolin erittäin sievä, mutta myös vahvaluonteinen. Marja vaikutti juuri sellaiselta henkilöltä, johon uskaltaisin luottaa.

Kun olin nukahtamassa, kuulin huoneestani hiljaista töminää. En aluksi reagoinut äänet, mutta sen vain jatkuessa säpsähdin hereille. Oli hyvin hämärää, sillä ainoa valo tuli ikkunan takaisista katulampuista. Erotin kuitenkin huoneen keskellä seisovan hahmon.

Hyydyin paikalleni ja vain tuijotin tuota tummaa hahmoa pimeydessä, jonka kuvastus näytti jokseenkin väreilevän. Hetken ajan kuluttua olento kyyristyi lattialle istumaan. Kuulin hiljaista vaikerrusta.

”Silja?”, kysyin enempää ajattelematta. Itku muistutti kaukaisesti Siljan ääntä. Hän oli reipas tyttö, eikä juuri itkenyt, mutta muistan, kun kerran ampiaiset olivat pistäneet häntä ja silloin hän itki. Olennon äännähdykset toivat minulle heti muistikuvan siitä tapahtumasta.

En ollut enää niinkään peloissani vaan onnellinen siitä, että paras ystäväni oli taas luonani. Nousin sängystäni ja kiiruhdin hänen luokseen. Kun olin lähempänä, kykenin näkemään hänen hahmonsa tarkemmin. Siljalla oli edelleen se sama yömekko kuin hänen katoamisyönään. Hänen vaalea tukkansa oli kuitenkin tavallista sotkuisempi ja näytti märältä tiputtamatta kuitenkaan vettä. Silja ei siirtänyt käsiään kasvojensa edestä ja jatkoi nyyhkyttämistä.

”Sinä haluat unohtaa minut,” hän parkaisi itkun seasta. Kielsin voimakkaasti hänen väitteensä, mutta hän jatkoi: ”Sinulla on uusia ystäviä, etkä kaipaa minua enää.” En ihmetellyt tuolloin, miten Silja tiesi, että leikin muiden lasten kanssa. Pidin sitä itsestään selvänä, että hän tunsi minut ja osasi lukea minua helposti.

Yleensä se oli Silja, joka lohdutti ja rohkaisi minua ja tämä oli minulle hieman outo tilanne. Kun kuitenkin näin ystäväni surullisena, huolestuin heti ja halusin saada hänet paremmalle tuulelle. ”Sinä olet vieläkin minun ainut ystävä! En minä niin hyvin niitä muita lapsia tunne. Leikin heidän kanssaan, mutta eivät he ole ystäviäni samalla tavalla kuin sinä,” kerroin Siljalle. Hän lopetti itkemisen.

”Lupaatko olla ikuisesti ystäväni?”, hän kysyi ja vastasin siihen ihmeempiä miettimättä: ”Lupaan.” Silja siirsi kätensä peittämästä kasvojaan. Ihmeekseni hänen kasvonsa eivät olleet yhtään itkuiset kuin hän ei olisi itkenyt alkuunkaan. Siljan hämärässä mustana näkyvä suu levisi hymyyn ja hän sanoi iloisesti: ”Sitten et enää tarvitse muita ystäviä.”

Kun heräsin aamulla, tunsin olevani pitkästä aikaa taas onnellinen. Aivan kuin kaikki ahdistus ja suru olisi yllättäen poistettu harteiltani. ”Kuinka ihana uni,” huokasin ja poskeani pitkin vierähti kyynel. Luulin, että öinen tapaamiseni Siljan kanssa oli pelkkää unta, mutta sitten löysin kirjoituspöydältäni jotain erikoista.

Olin jättänyt pöydälle hujan hajan väriliituja, kyniä ja piirustuksiani. Olin piirtänyt kuvia siitä, kun leikin lapsiperheen koiran kanssa puutarhassa, kun syön Marjan kanssa jäätelöä aurinkoisella terassilla ja kun leikin pojan ja Marjan kanssa kauhulinnalla iltahämärässä. Näihin kaikkiin piirroksiin oli kuitenkin ilmestynyt jotain uutta.

Koirapiirroksessa vasemmalla puolella saksanpaimenkoira juoksee noutamaan heitettyä keppiä. Oikeassa laidassa on kuva joka esittää minua, mutta viereeni on ilmestynyt myös toinen hahmo. Hahmo on samankokoinen kuin minä, mutta piirretty valkoisella ääriviivalla ja väritetty harmaaksi. Hahmon toinen käsi koskettaa oman hahmoni kättä.

Jäätelökuvan nähdessäni parkaisin harmistuneena. Olin ollut tästä piirustuksesta jopa hieman ylpeä ja piirtänyt Marjan erityisen huolellisesti. Nyt joku oli sotkenut vieressäni istuvan tytön kokonaan mustalla väriliidulla niin pahasti, ettei kuvaa voinut enää korjata. Toiselle puolelle minua oli ilmestynyt samanlainen hahmo kuin koirapiirroksessa, mutta tällä kertaa se istui kanssani kuistilla.

Kauhulinnapiirros oli käsitelty melko samalla tavalla kuin jäätelökuva. Marjan ja hänen veljensä hahmot olivat jälleen peitetty paksulla, mustalla värillä. Viereeni piirretty hahmo ei kuitenkaan ollut enää harmaa ja piirteetön vaan se muistutti selvästi tyttöä, jolla oli puolipitkä, vaalea tukka ja valkoinen mekko. Kuvan alareunaan oli myös ilmestynyt lyhyt viesti: piirretty sydän ja tikkukirjaimilla ”SILJA”.

Olin sekä järkyttynyt, että vihainen Siljan tihutöistä, mutta en kertonut piirroksista äidilleni. Hän ei olisi kuitenkaan uskonut, etten minä ollut kuvien töhertäjä. Minusta jopa tuntui siltä, että äiti olisi saattanut suuttua sellaisista väitteistä, sillä hän ja moni muu luulivat, että Silja oli poissa. Vainajista piti aina puhua hiljaiseen ja kunnioittavaan sävyyn, muuten teki väärin heitä kohtaan. En ymmärtänyt sitä täysin, vaikka olinkin aina noudattanut ohjetta.

Olin piilottanut sutatut piirrokset kirjoituspöytäni alalaatikkoon. Samalla kun tein niille tilaa, löysin papereiden joukosta lisää Siljan piirtämiä kuvia, mutta ne olivat paljon vanhempia. Jäin tuijottamaan niitä pitkäksi aikaa ja mieleen palasi muisto, jossa istuimme huoneeni lattialla ja yritimme piirtää vaaleansinisiä yksisarvisia, joilla oli sateenkaaren värinen harja. Olisin vain halunnut palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Jätin tahallani paperia, kyniä ja yhden kauneimmista yksisarvispiirroksista kirjoituspöydälleni. Seuraavana aamuna heräsin innoissani katsomaan, jos jotain olisi tapahtunut, mutta pettymyksekseni mihinkään ei ollut yön aikana koskettu.

Kesti jonkin aikaa, että tapasin Siljan taas uudelleen. Mielessäni ehti jopa käydä epäilys, että olin sittenkin vain nähnyt unta hänestä. Tämä epävarmuus sai minut tutkimaan uudelleen hänen jättämiään piirroksia. Kerran huomasin että hahmojen takana, johon olin piirtänyt metsää, oli piirretty ihmismäinen hahmo. En ollut huomannut sitä aiemmin, sillä se oli piirretty samalla värillä kuin puiden lehdet, mutta olento erottui metsästä ikään kuin varjona. Muistin sen ihmisen, joka tunkeutui Katajien asuntoon Siljan katoamisyönä. Oliko hän yhä siellä metsässä ja mitä Silja halusi kertoa hänestä?

Kun kysyin äidiltäni, oliko henkilöä saatu kiinni, hänelle tuli huolestunut ilme ja hän kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Kaikki on hyvin. Se mies ei tule hakemaan sinua. Poliisit saavat hänet varmasti pian kiinni.”, hän kuiskasi. Tunkeilija oli siis vielä tuolla jossain.

Vanhempani olivat lähdössä illanistujaisiin ystäviensä luo, jotka asuivat toisella paikkakunnalla. Heidän oli tarkoitus juoda siellä alkoholia ja pitää hauskaa, joten nyt ymmärrän, miksei minua haluttu pyörimään sinne mukaan. Äitini oli kuitenkin sen verran hermostunut viimeaikaisista tapahtumista, ettei minua uskallettu jättää yksin kotiin. Jouduin siis menemään lapsiperheen luo yöksi. Vastustelin tätä aluksi, sillä Silja ei pitänyt siitä, että kaveerasin näiden lasten kanssa. Kuitenkin ajatus, että jäisin yksin kotiin, pelotti minua enemmän ja suostuin lopulta.

Sinä iltana pyrin välttelemään noiden lasten seuraa mahdollisimman paljon. Kun he sitten huomasivat vetäytyneisyyteni, he kysyivät, mitä haluaisin tehdä. Vastasin, että haluan katsoa jonkin piirretyn. Sillä tavalla olisin voinut olla omissa oloissani. En muista piirretyn nimeä, mutta se oli venäläinen ja muistutti juoneltaan paljon Kaunotar ja Hirviö –satua.

Kun tuli yö, kaikille lapsille sijattiin nukkumapatja olohuoneen lattialle. Äitini oli varmasti kertonut, että pelkäsin ulkona liikkuvaa miestä ja lasten äiti uskoi, että tuntisin näin oloni turvallisemmaksi. Nainen peitteli meidät yksi kerrallaan ja sammutti sitten valot.

”Kerro jokin kummitusjuttu.”, vieressäni makaava poika kuiskasi. Mietin pienen hetken ja vastasin, etten tiedä yhtään hyvää. ”No, kerro siitä, kun ystäväsi hukkui.”, hän tivasi. Poika oli lapsi ja erikoiset tapahtumat kiinnostivat häntä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kylmältä ja ajattelemattomalta oli juuri kuulostanut. Marja alkoi torua häntä ja kielsi kysymästä mitään sellaista. Poika pyysi minulta anteeksi, mutta olimme silti aivan hiljaa, kunnes nukahdimme. Silmiäni alkoi särkeä ja pian tulivat kirveltävät kyyneleet. Itkin hiljaa tyynyäni vasten ja toivoin, etteivät he kuulleet.

Muut lapset olivat varmaan jo nukahtaneet. Havahduin siihen, että minulle tuli kylmä ja yritin kietoutua tiiviimmin ohueen kesäpeittoon. Kuulin läheltäni äänen kuin joku kävelisi huoneen poikki. Se ei voinut olla kukaan lapsista sillä en ollut kuullut ollenkaan petivaatteiden ja patjojen kahinaa. Oli pimeää, mutta vilkaistessa ympärilleni, kykenin kuitenkin näkemään, että kaikki lapset olivat paikoillaan ja nukkuivat sikeästi. Sain lisää kylmiä väreitä.

”Silja? Oletko se sinä?”, kuiskasin ja jäin odottamaan. Hetken päästä lähellä ikkunaa, näin pienen tytön kokoisen hahmon. Hän viittoi minua tulemaan lähemmäs, mutta en pystynyt liikkumaan. Siispä Silja asteli patjani viereen. Huomasin, että hän oli taas peittänyt kasvonsa kuin itkisi.

”Et pitänyt lupaustasi,” tyttö vaikersi ihmeellisen matalalla äänellä. Yritin puolustaa itseäni kertomalla tilanteen, jolle en voinut yhtään mitään. Kerroin, että vanhempani olivat poissa kotoa, eikä minua voinut jättää sinne yksin. Kerroin että pelkäsin sitä kummallista miestä, joka saattoi tarkkailla meitä metsässä. Pelkäsin miestä, jota luulimme aiemmin aaveeksi. Entä jos hän olikin murhaaja?

”Silja, hukuttiko se mies sinut?”, kysyin ääni väristen ja silmäni kostuivat tällä kertaa pelon ja jännityksen kyynelistä. ”Oletko sinä aave?”, jatkoin kysymistä, sillä Silja ei vastannut mitään. Hetken ajan hän vain seisoi paikallaan ja veti sitten kätensä kasvojensa edestä.

Hän ei ollut enää samannäköinen kuin aiemmin. Kasvot olivat kummallisesti vääntyneet ja hän muistutti enemmän peikkoa tai noitaa kuin pientä tyttöä. ”Lupasit, että olet aina ystäväni ja ettet tarvitse heitä enää.”, Silja mumisi matalalla, karhealla äänellä ja tuijotti minua laajentuneilla, mustilla silmillään. Hän käännähti minusta poispäin ja käveli pois olohuoneesta. Aloin kuulla pian ääniä keittiöstä, hiljaista kolinaa. Yritin nousta vuoteeltani, mutta jäseneni tuntuivat ihmeen raskailta, eivätkä suostuneet liikkumaan.

Hätäännyksen ja kauhun tunne alkoivat täyttää minua, kun huomasin, että Silja oli ilmestynyt olohuoneen oviaukkoon. Hänellä oli edelleen sama kaamea irvistys, mutta se mikä varsinaisesti kiinnitti huomioni, oli esine, jota hän piteli kädessään. Hän oli ottanut keittiöstä pienen veitsen, sellaisen veitsen, jolla kuoritaan hedelmiä ja juureksia. Esine ei herättänyt minussa muuten minkäänlaista pelkoa, mutta hän näytti puristavan sitä voimakkaasti ja uhkaavasti. Silja kohotti aseistettua kättään ja osoitti sillä Marjaa.

”Ei!”, voihkaisin. Silja otti yhden askeleen Marjaa kohti. ”Mitä sinä teet? Lopeta tämä!”, yritin kieltää häntä, mutta olento vain otti toisen askeleen. Mitä tahansa sanoin sille, se ei vastannut minulle mitään, mutta joka vuorollaan lähestyi Marjaa. Viimein se oli aivan hänen lähellään, pidellen veistä tytön pään yläpuolella.

”Älä tee sitä! Lupaan, että lopetan heidän näkemisensä! Lupaan etten koskaan enää puhu Marjalle. Olen tästä lähtien vain sinun ystäväsi. Mitä vain haluat!”, paruin itku kurkussa. Silja kääntyi minua kohti ja käveli patjani viereen. Hänellä oli edelleen veitsi kädessään, mutta oli laskenut sen alas. Tytön kasvot olivat palautuneet ennalleen ja hän nauroi.

Kun heräsimme aamulla, petini vierestä löytyi veitsi. Kun lasten äiti kyseli minulta siitä, en osannut vastata mitään. Hän oli järkyttynyt ja pelkäsi lastensa turvallisuuden vuoksi sen verran, että oli ilmeisesti sanonut äidilleni, ettei minua enää tarvinnut tuoda heille enää kylään. Niin olikin kaikille parasta.

JATKUU

Tämä tarina perustuu murhhaajaan, joka liikkui lapsuudessani kotipaikkakunnallani, sekä uneen, jonka näin vähän aikaa sitten. Aloitetaan tarinan ensimmäinen osa.

Pimeän tultua

   Täytin viime viikon lauantaina 19. Minusta tuntuu, että alan olla viimeinkin valmis kertomaan hänestä jollekin ammattilaiselle, joka osaisi auttaa minua. Hetken ajan tunnen olevani viimein tarpeeksi kypsä ja tarpeeksi vahva pitämään puoleni. Sitten kohtaan hänet taas ja alan miettiä asioita uudelleen.

Minulle määrättäisiin vahvoja mielialalääkkeitä, jotka saisivat ajatukseni harhailemaan ja alkaisivat ohjata mieltäni uuteen suuntaan. Vajoaisin vain syvemmälle epävarmuuden usvaan. Ehkä pahinta olisi se, että hän katoaisi. Olen tuntenut hänet jo niin kauan lähelläni, että kohtaamisista on tullut osa jokapäiväistä elämääni.

Voi olla, että henkilö josta kirjoitan, ei ole todellinen. Hän oli virallisesti olemassa 13 vuotta sitten, mutta minulta hän ei jostain syystä koskaan kadonnut. Kokemukset ovat paljon voimakkaampia kuin aistimuksia hengen läsnäolosta. Joskus öisin, kun vahingossa avaan silmäni, hän seisoo sänkyni vieressä ja odottaa minua. Kykenen näkemään hänestä juuri sen verran kuin pikkutytöstä pimeässä huoneessa on mahdollista nähdä.

Silmien paikat erottuvat mustina varjoina ja toisinaan näyttävät kuopilta, suu on epämääräinen ja hieman väreilevä ja iho tumman harmaa tai sinertävä. Joskus hän nauraa minulle ja toisinaan irvistää. Hän luultavasti kummittelee minulle juuri tässä hahmossa, koska tämän näköisenä näin hänet viimeisen kerran silloin, kun hän oli vielä elossa.

Tässä tarinassa haluan koota ajatukseni ja muistikuvani siitä, kun hän kuoli, kun aloin silti nähdä hänet pimeän tultua ja kuinka hän alkoi vaikuttaa minuun. Saatan ehkä antaa osan tekstistä psykologilleni luettavaksi. On tärkeää, että he suhtautuvat ”häneen” samalla vakavuudella kuin minä, eivätkä pidä tätä ainoastaan masennuksen tai stressin aiheuttamana harhana.

1. Eräänä pimeänä yönä

   Henkilö josta olen koko ajan kertonut, on nimeltään Silja Kataja. Hän oli ensimmäinen ystäväni ja olimme hyvin läheiset. Kotimme eivät sijainneet kovin lähellä toisiaan, mutta koska myös äitimme olivat toistensa hyviä ystäviä, kävimme vuoroin vieraissa.

Olin samanikäinen Siljan kanssa, mutta hän tuntui kasvavan minua nopeammin. Silja oppi melkein kaiken ennen minua ja ihailin häntä suuresti tästä lahjakkuudesta. Hän oppi sitomaan kengännauhat, kirjoittamaan oman nimensä ja jopa muistamaan viikonpäivät paljon ennen minua. Silja myös juoksi minua nopeammin ja valehteli paljon paremmin. Tuntui kuin hän ymmärtäisi kaikesta paljon enemmän. Ainoa asia jossa myönnän olleeni Siljaa parempi, on uiminen. Opin sen taidon kuin luonnostaan, mutta hän ei vielä kuusivuotiaanakaan uskaltanut uida syvälle.

   Katajat olivat remontoimassa taloaan. He halusivat vaihtaa tapetit ja lattiat suurimmista osista huoneita. Myös Siljan huone oli muuttunut. Aiemmin seinät olivat olleet ankean, ruskean maalin peitossa, mutta nyt ne loistivat vaaleankeltaisina. Huoneen tyttömäisyyttä korosti vielä oranssi tapettiliuska, joka kiersi huonetta. Sen kuvituksessa oli muistaakseni perhosia tai kukkia.

Silja oli tyytyväinen huoneensa uuteen tyyliin ja leikimme siellä, vaikka kaikki huonekalut olivat vielä varastossa ja vajassa, jossa he väliaikaisesti nukkuivat. Siljan vanhemmat katselivat hetken, kun leikimme poneilla ja nukeilla kaikuvassa huoneessa, jossa ei ollut meidän lisäksemme yhtään mitään. Lopulta he kantoivat vajasta meille kaksi patjaa. Silja sai siitä ajatuksen, että voisimme yöpyä hänen uudessa huoneessaan. Vaikka huone tuoksui vielä hieman maalilta, se oli käsitelty valmiiksi. Siljan äiti kuitenkin tuuletti sen vielä varmuuden vuoksi ja alkoi sijata vuoteitamme.

Ilta eteni tavallisesti. Pelasimme ulkopelejä ja grillasimme lihaa takapihalla. Minä ja Silja pelasimme peliä, jossa yritettiin heittää muovipalloja siten, että ne jäivät maahan aseteltujen renkaiden sisälle. Vanhempamme heittivät tikkaa ja voittaja sai syödä viimeisen pihvin. Alkoi hämärtää. Omat vanhempani lähtivät lopulta kotiin ja jäin Katajien luo yökylään. Silja käänteli maasta poimimallaan risulla nuotion sammuvia hiilloskokkareita.

”Roosa.”, hän aloitti.

”No mitä?”, vastasin ja katselin punaisina hehkuvia hiiliä.

”Uskotko sinä kummituksiin?”, Silja kysyi.

Se oli todella yllättävä kysymys ja ravistin vaistomaisesti päätäni. Äitini oli aina toitottanut, ettei sänkyni alla olisi ketään, eikä mikään väijyisi minua pimeydessä, kun kävin nukkumaan. Jos joku ulvoi yöllä, se oli aina vain tuuli ja ikkunan raapija pelkkä pensaan oksa. Näin uskottelin itselleni vielä tähän aikaan.

Silja näytti mietteliäältä ja vilkaisi metsää. ”Se johtuu siitä, ettet ole nähnyt koskaan kummitusta. Minäpäs olen!”, hän ilmoitti. Uskoin siihen aikaan kaiken, mitä tuo fiksu tyttö minulle kertoi. Jäin vain tuijottamaan häntä silmät suurina ja uteliaisuuteni heräsi. Silja huomasi sen ja alkoi voitonriemuisena sepittää kertomustaan:

”Tuolla metsässä liikkuu kummitus. Se ei ole siellä aina, mutta joskus kun leikin ulkona, huomaan sen. Se vain seisoo paikallaan liikkumatta ja varmaan katselee minua. Jos menen takaisin sisälle ja palaan ulos, se on sillä aikaa jo kadonnut. Jos kerron siitä äidille tai isälle, he luulevat, että narraan. Ja jos narraan, he tulevat niin vihaisiksi, että antavat minulle selkäsaunan vitsalla, jossa on neulasia ja piikkejä!”

Kuuntelin haltioituneena. Nykyään tällaista menettelyä saatettaisiin pitää omituisena, mutta siihen aikaan kun olimme lapsia, meitä uhkailtiin usein piiskalla. Silja tosin liioitteli neulaset ja piikit, mutta ne toivat tarinaan lisäjännitystä.

”Tämä kummitus ei ole valkoinen kuin kirjoissa. Se näyttää vain ihmiseltä, joka seisoo kaukana puiden seassa. Kai niitä on sellaisiakin. Kummituksethan vain pelottelevat? Ne eivät voi tehdä pahaa ihmiselle. Se ei voi tulla tuolta metsästä ja napata minua. Siksi se vain tuijottaa, enkä minä pelkää sitä.”, Silja lopetti kertomuksensa.

Minua alkoi kuitenkin hieman jännittää ja tähyilin metsää ja tiheää koivikkoa, jos vaikka näkisin siellä ihmismäisen hahmon. Siellä ei ollut ketään. Minua kammoksutti ajatus, että otus saattoi kadota ja ilmestyä minne tahansa.

”Muista, että tämä on salaisuus. Äiti ja isä eivät usko siihen ja luulevat, että valehtelemme.”, Silja tivasi ja odotti, kunnes nyökkäsin hänelle vastauksen.

   Loppuillasta alkoi sataa ja menimme takaisin sisälle. Aloin tutkia rakennusta tarkemmin. Koti näytti hyvin kolkolta ja avaralta ilman huonekaluja ja äänet kaikuivat helposti. Vessa ja kylpytilat olivat kuitenkin säilyneet muuttumattomina. Minua vaivasi edelleen Siljan kertoma kummitustarina ja välttelin katsomasta ikkunoista näkyvää metsää. Tiesin, että olisin menettänyt yöuneni, jos olisin nähnyt siellä minkä tahansa hahmon.

”Sehän ei voi tulla tänne?”, kysyin Siljalta kuiskaten. Hän naurahti ja kohautti harteitaan. Se palautti hiukan rohkeuttani ja elättelin toiveita, että hän oli keksinyt koko jutun ja vain laskisi leikkiä kustannuksellani. Hän teki niin usein, mutta en juuri koskaan suuttunut hänelle. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin koskaan edes vihoitellut ystävälleni, jota kunnioitin eniten koko maailmassa.

Silja päätti, että minä saisin patjasta seinänpuoleisen paikan. Se sopi minulle hyvin, sillä olin kauempana verhottomasta ikkunasta. Siljan äiti kävi peittelemässä meidät ja luimme yhdessä iltarukouksen. Hetken päästä jäimme huoneeseen kahden.

Huoneen ainoa valo tuli suuresta ikkunasta. Se oli kylmä ja epätarkka loppukesäyön valo ja teki kaikesta sinertävää. Aluksi erotin Siljan kasvoista pelkän tumman siluetin, mutta ajan kanssa silmäni tottuivat hämärään. Kasvonpiirteitä ei kuitenkaan voinut nähdä selkeästi ja silmät muistuttivat enemmän kahta mustaa kuoppaa. Sitten hän irvisti ja kasvot vääntyivät pelottavasti. Vaikka Silja alkoi nauraa, en saanut pyyhittyä mielestäni niitä kammottavia kasvoja, joista olin nähnyt juuri vilauksen.

”Älä viitsi! Pelottaa jo muutenkin.”, kuiskasin. Silja nauroi ja potkaisi minua leikillään. Pian hän huomasi, että olin vakavissani, sillä en alkanut nauraa hänen kanssaan. ”Sinä huijasit minua? Keksit sen koko tyypin? Niinhän?”, yritin kysyä Siljalta ja toivoin, että hän myöntäisi sen. Hän meni kuitenkin hiljaiseksi ja kääntyi ikkunaan päin. Käännyin itse seinään päin ja yritin nukkua.

Sade kuului entistä voimakkaammin. Pisarat rummuttivat kattoa sekä osuivat välillä ikkunalasiin. Toivoin, ettei kaatosadetta seuraisi ukkonen ja kietouduin tiukemmin peittooni. Odotin edelleen, että Silja alkaisi puhua minulle. Halusin, että hän nauraisi, toivottaisi hyvää yötä, sanoisi edes jotain. Tuntui kuin kanssani olisi ollut vain sateen ääni, pimeys ja se joka vaani jossain ulkona.

   Pyörin sängyssä hereillä ainakin tunnin pystymättä nukahtamaan. Aloin toivoa, että olisin lähtenyt vanhempieni kanssa kotiin. Minut kuitenkin säpsäytti ääni, jonka kuulin ikkunamme takaa. Ne kuulostivat askelilta. Kuka siellä kävelisi tähän aikaan yöstä ja miksi se käveli Katajien pihamaalla? Askelten äänet lakkasivat. Pidätin hengitystäni ja vilkaisin varovasti suurta ikkunaa.

Se oli siellä! Kuten Silja oli kertonut, olento näytti ihmiseltä, mutta en erottanut siitä mitään varsinaisia piirteitä. Se oli vain tumma hahmo, joka seisoi pimeydessä. Minun teki samaan aikaan mieli huutaa, sekä kertoa Siljan vanhemmille. Aloin jo miettiä, miten pääsisin vajalle asti niin, ettei aave saisi minua kiinni, mutta sitten muistin Siljan sanat. Aave ei voi vahingoittaa ihmistä ja hänen vanhempansa eivät usko siihen. Lisäksi he tulisivat valehtelusta niin vihaisiksi, että saisimme molemmat piiskaa.

Ravistelin Siljaa hereille. Hän vaikutti ärtyneeltä ja kääriytyi tiukemmin peittoonsa. En kuitenkaan antanut periksi ja kuiskasin hätääntyneenä:

”Silja. Se on ikkunan takana. Puhuit sittenkin totta. Anteeksi, kun en uskonut sinua. Voitko herätä? Minua oikeasti pelottaa.”

Silja nousi istumaan ja katsoi olentoa, joka seisoi edelleen ikkunan takana. Tytöstä ei kuitenkaan välittynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi ollut peloissaan. Hän tarttui tyynyynsä ja paiskasi sen ikkunaa vasten. Lasi tömähti, mutta aave ei reagoinut siihen.

”Älä. Se voi suuttua,” kuiskasin ja pidin Siljaa lujasti kädestä. Pelkoni seasta tunsin samaan aikaan ylpeyttä, että minulla oli niin rohkea ystävä. Silja nousi seisomaan ja vastasi: ”Sitten minä suutun vielä enemmän kuin se. Meidän pitää ajaa kummitus pois. Nyt se on tullut liian pitkälle. Tämä on meidän piha, eikä sillä ole mitään asiaa tänne.”

Hän kääntyi minuun päin ja ojensi kätensä. ”Aion heittää sitä tikoilla. Tuletko mukaan?”

Olin järkytyksestä kankea ja ravistin päätäni. En voisi millään lähteä ulos juuri nyt. Silja kohautti harteitaan ja huokasi. ”Kuule, Roosa, olet aikamoinen pelkuri. Miksi sinun pitää aina olla tällainen? Et uskalla ikinä tehdä mitään jännittävää. Minun pitää ajaa se pois yksin. Odota tässä.”

Niin hän sanoi ja käveli pois huoneesta itsevarmoin askelin. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että pelkäsin ja hänen sanansa saivat minut lähes itkun partaalle. Kuulin, kun Silja väänsi hiljaa takaoven auki ja meni ulos. Aave liikkui pois ikkunan luota.

Pitkään aikaan en kuullut muita ääniä kuin sateen. En osannut arvioida, kuinka kauan vain odotin ja hytisin paikoillani, selkä seinää vasten. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin ja itkin lopulta vuolaasti kädet puuskassa.

   ”Juokse pakoon. Nopeasti tai muuten on liian myöhäistä.”, ääni sanoi vieressäni. Katsoin eteeni ja kyynelteni lävitse näin Siljan väreilevän hahmon. En edes huomannut, että hän oli tullut takaisin, kun itkin. ”Meidän pitää kertoa siitä isälle ja äidille! Se ei ole mikään aave!”, hän sähähti ja se sai minuun vauhtia. Ponkaisin ylös ja kipitin käytävälle pyyhkien samalla itkuisia silmiäni. ”Etuovelle!”, Silja ohjasi ja juoksin eteiseen.

Samassa kuulin, kun takaoven saranat vinkaisivat. Joku tuli sisään sitä kautta! Sitä seurasivat kenkien askeleet. En enää epäröinyt vaan väänsin salpaa ja potkaisin oven auki. Askeleet muuttuivat meluisaksi ja kaikuvaksi juoksuksi, kun tunkeilija rynnisti talon poikki. Se yritti saada meidät kiinni. Vaistomaisesti paiskasin oven kiinni ja juoksimme niin nopeasti kuin jaksoimme vajalle päin. En katsonut taakseni, en välittänyt sateesta, enkä litimärästä maasta, jolla juoksimme paljain jaloin. Edessäni oli vain yksi päämäärä.

Yleensä Silja oli minua nopeampi, mutta nyt hän juoksi samaa vauhtia kanssani, ellei jopa hitaammin. Hän jäi muutaman harppauksen verran jälkeen, kun saavutimme vajan. Hyppäsin kuistille, huusin ja taoin ovea nyrkeillä kuin olisin pääsemässä hengestäni. Sisällä syttyi valot. Tein sen! Pelastin itseni ja Siljan. Olin enemmän kuin helpottunut, kun Siljan vanhemmat avasivat oven.

”Mitä on tapahtunut?” Siljan isä kysyi. Hänen ilmeensä vakavoitui, kun hän huomasi itkuiset kasvoni. ”Missä Silja on?!”, perheen äiti tiedusteli hätääntyneenä.

Halusin kertoa heille aaveesta, joka ei ollutkaan aave vaan jotain muuta, mutta äskeinen kysymys naulitsi minut paikoilleni. Suustani pääsi ainoastaan epäuskoinen älähdys, kun käännyin katsomaan taakseni. Takanani ei ollut ketään. Aloin huutaa Sijan nimeä ja kävelin puutarhassa ilman päämäärää. Siljan isä sai puettua kengät ja juoksi luokseni. Hän kirosi märkää, kuraista maata ja alkoi ravistella minua. Mies kysyi toistuvasti, missä hänen tyttärensä on. En tiennyt. Silja oli vasta ollut takanani ja sitten hän vain katosi. Kaikki tuntui sumuiselta ja epätodelliselta.

Siljan äiti käski miestään lopettamaan ja tuli väliimme. Hän pakotti minut katsomaan itseään silmiin ja esitti kysymyksensä uudelleen rauhallisella äänellä. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt kertoa.

”Joku tuli sisälle takaovesta. Juoksimme sitä karkuun ja se taisi napata Siljan tai sitten hän on täällä jossain.”, sain sanottua. Siljan vanhemmat järkyttyivät. Isä juoksi vajaan hakemaan taskulamppuja. Äiti yritti vielä huudella tytärtään. ”Silja, vastaa! Anna äänimerkki!”, minäkin huusin. Kuvittelin, että hän oli mennyt johonkin piiloon, vaikka piileskely ei sopinut tällaiseen hetkeen ollenkaan.

   Minut käskettiin pysymään heidän kanssaan, kun menimme takaisin talolle. Kiersimme huoneet läpi, mutta Siljaa ei löytynyt mistään. Isä soitti poliisille ja sen jälkeen vanhemmilleni. ”Jos tämä on jotain pilaa niin, saatte sellaiset tupenrapinat, että muistatte sen lopunikää.”, Katajien isä pihisi kiukkuisena. En pystynyt vastaamaan mitään vaan purskahdin uuteen itkuun.

Tällä kertaa minusta tuntui, että sydämeni olisi särkymäisillään. Pelkäsin, että parasta ystävääni ja minulle tärkeintä ihmistä ei löydettäisi enää koskaan. Hän katosi samalla tavalla kuin oli kertonut sen aaveen katoavan, mutta siitä en voisi kertoa kellekään. En osannut selittää sitä sillä tavalla, että he ymmärtäisivät. Miten edes voisin, jos en kyennyt itsekään ymmärtämään tapahtunutta? Tunsin olevani yksin ja avuton maailmassa, jota en enää ymmärtänyt.

Ensin vanhempani ajoivat paikalle ja hetken päästä tulivat poliisit. Kerroin kuulustelijalle tuntemattomasta ihmisestä, joka oli ilmestynyt katsomaan meitä ikkunasta. Kerroin kuinka Silja oli mennyt ajamaan hänet pois ja tullut myöhemmin varoittamaan minua. Sitten pakenimme etuovesta ja muukalainen tunkeutui taloon takaoven kautta. Sisältä löytyi tosiaan kuraisia kengänjälkiä, jotka eivät kuuluneet Siljan isälle eivätkä äidille. Heidän oli siis pakko uskoa minua. Entä milloin ja missä Silja katosi?

En tiennyt vastausta. ”Hän juoksi kanssani… ihan varmasti, mutta olikin sitten poissa.”, kykenin vastaamaan. Lisäksi minun piti yrittää ajoittaa tilanteet, mutta se tuntui hankalalta. En osannut määritellä oliko Silja ollut ulkona jahtaamassa aavetta tunnin, puoli tuntia vai kymmenen minuuttia. En pystynyt myöskään kuvailemaan tunkeilijan ulkonäköä kovin tarkasti. Hahmo oli ollut aikuisen pituinen ja melko varmasti mies. Lopulta he antoivat meidän lähteä kotiin.

   Seuraavana päivänä Silja löytyi. Jonkin matkan päässä Katajien talosta oli oja, joka oli juuri kaivettu syväksi ja leveäksi maan alla kulkevan putken huoltotyön vuoksi. Runsas sadevesi oli virrannut monttuun ja täyttänyt sen lähes kokonaan. Sieltä Silja löytyi. Hän oli hukkunut.

                                                                                                                                             JATKUU...

Arvatkaa vain tekisikö jo mieli aloittaa toisen luvun suunnittelemista? :DD

Mutta jotain juttua tästä luvusta. Tämä on se eeppinen hetki, kun sarjakuvani päähenkilöt kohtaavat toisensa. Vuosia sitten kuvittelin, etten koskaan pääsisi piirtämään tätä tilannetta. Voi olla, että hahmoni eivät ole ihan heti niin kovin tykättäviä, mutta heistä paljastuu ajoittain uusia puolia. Erityisen hankalaa minulle oli aluksi Idealin eli Dikin vanhemman version piirtäminen. Hän näyttää pahikselta, mutta on samalla herkkä ja leikkisä teinityttö. Pienen totuttelun jälkeen aloin kuitenkin pitää tästä ristiriidasta ja nautin hahmon piirtämisestä. Tuntui jopa hieman väärältä piirtää hahmolle taas suuret ja pyöreät silmät. Seerestä taas sen verran, että... pelottavinta mitä olen koskaan piirtänyt!

Kuvia saa klikkaamalla suuremmaksi!

Surusilmäisen prinssin ja hyenatytön seikkailut jatkuvat taas joskus... :3

Nautin sarjasta kuitenkin omalla tavallani. Siinä oli hyvin toteutettua toimintaa ja jännittäviä tilanteia. Hahmoissa oli kuitenkin jotain pielessä, sillä ainut hahmo, jota kohtaan tunsin minkäänlaista sympatiaa koko sarjan aikana oli Annie. Lisäksi katsoin melkein koko sarjan Annien perusilmeellä. Tämä postaus on siis omistettu Annielle ja minkälaisia tuntemuksia minulle tuli viimeisistä jaksoista. En tiedä onko päässäni vikaa, kun aika monet asiat muokkautuvat päässäni juuri tällaisiksi. Mikä tahansa tuntuu häiriintyneeltä komedialta.

Varoitus: Sisältää mahdollisesti spoilereita, tosi paskaa englantia ja kuvankäsittelyä, muutaman kulttuuriviittauksen, sekä sairasta huumoria!

Rauhallista joulun odotusta!

Sain jatkettua Dirty Hyena -sarjakuvaani. Ensimmäisen luvun b-osio on nyt valmis. Siinä esitellään taas yksi tarinan päähenkilö (eikä se ole Ellen, vaikka hän varastaakin shown). Elleniä voisi luulla Mary Sue -hahmoksi, koska hän on hyvä niin monessa asiassa ja kaikki kunnioittavat häntä, mutta juju piileekin siinä, että hän on jo aikuinen nainen ja valmistautunut tehtäväänsä hyvin. :D

Tällä kertaa käytin sarjakuvan editoimiseen GIMP-ohjelmaa ja sujui ihan mukavasti jäi vähän ikävä sen aiemman ohjelman rastereita, mutta kyllä se näinkin menee! Dik ei esiinny tässä osiossa, mutta ensi kerralla hän on taas mukana, ehkä jopa pääosassa. :)

Kuvia saa klikkaamalla isommaksi, jos oletuskoosta ei näe lukea kaikkia tekstejä.