Alkuperäinen nimi: Dungeon girl
Ohjaaja: Ulli Lommel
Pituus: 81 min
Ikäsuositus: 18

Heti alkuun sanon suoraan, että Tyttö kellarissa on huonoimpia elokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Siitä kuitenkin muodostui kaveriporukkani kesken sellainen vitsi, ettei se jäänyt vain yhteen katsomiskertaan. Toisin sanoen tämä elokuva on jo eeppisen keijo.

Halloweenin lähestyessä selailin eräässä kauppakeskuksessa alennussuskoria ja sieltähän minä tämän hienouden löysin. DVD:n kotelossa on kuva tuimailmeisestä otuksesta, joka kyyhöttää alasti veren ja muun paskan keskellä. Vilkaisin kotelon taakse ja huomasin genren olevan kauhu/trilleri ja ikäsuosituksen k-18. Ohjaajan nimi on jätetty kokonaan pois, mutta sen sijaan etukannesta pistää silmään tuvaus "Shokeeraava totuus Itävallan pahimmasta psykopaatista ja hänen uhristaan..." sekä "Kadonnut, ikävöity, 8 vuotta poissa". Leffan jälkeen totesin, että edelliset kuvaukset olivat ihan täyttä bullshittiä, mutta kaupassa vielä ajattelin, että voisihan tämän katsoa Halloweeninä, kun kerran kauhuleffa on. Odotin siis, että näkisin elokuvan, jossa psykopaatti mies ahdistelee kellarissa pitämäänsä riutunutta teinityttöä...

Elokuva alkaa sekavalla kohtausten koosteella ja schatze-tytön väsyneen monotonisella äänellä, jota joutuu kuuntelemaan vähän väliä koko elokuvan ajan, pohdiskelevalla kerronnalla. "Olenko noita? Nyt nämä äänet, unet ja muistot ovat minun" tyttö pohdiskelee. Alku voi siis käsitellä tapahtuman jäkeisiä traumoja. Psykopaatti miehen varsinaisesti ahdistelevaa käytöstä kuvataan vain tässä alkupätkässä. Hän häärii kameran kanssa ja mutisee: "Housut alas, pikku noita! Kaikki naiset ovat noitia" ja siihen tyyliin. Ja mitä tämä teljetty tyttö tekee? - Poseeraa tälle, eikä näytä edes kovin vastahakoiselta.
 

Alkutekstien ajan huoneistoa kuvataan heiluvalla käsikameralla. Taustamusiikkina soi soittorasiamaista, epävireistä pimputusta ja tuulen puhalluksia. Elokuvan musiikista vastaa Green River Band, jolta emme kuule koko leffan aikana yhtään mieleen painuvaa kappaletta.

Seuraavaksi Schatze tuijottaa peiliä, kertoja alkaa muistella, kuinka kaikki oikein tapahtui ja tulee lähes 10 minuuttia kestävä mustavalkoinen flashback -kohtaus. Isä ampuu itsensä ja tyttö jää asumaan äitinsä(?) kanssa. Äiti kuvataan pyylevänä tanttana, joka ei saa persettään ylös sohvalta. Mulkoilee vaan siinä hiljaa ja elehtii pahoinvoivasti. Tyttö kiintyy Henri-setään uutena isänään, mutta setä päättää lähteä Kaliforniaan tumman naisen matkaan ja tilalle tulee vanha mies, joka rakastaa tyttöä kuulemma väärällä tavalla. Tätä tietoa seuraa dramaattinen jyskytys, eri puolilta kuvattua tuijotusta (joka saa melko varmasti katsojan vain nauramaan), sekä välähdyksiä, joissa aikuisen miehen käsi hivelee nukkea.
Seuraavat kolme vuotta Schatze sulkee itsensä oman mielensä vankilaan. 12-vuotiaana hän näkee omituisen miehen, joka tuijottaa häntä ikkunasta. Tapahtuma toistuu, kunnes siitä muodostuu heille pakkomielle. Viimein päästään itse asiaan: sieppaukseen! Tytön lähtiessä ulos selvittämään miehen aikeita, mies peittää tytön takkiin ja kuljettaa majapaikkaansa.

Pettymyksekseni en nähnyt koko elokuvan aikana mitään likaista kellaria. Schatze on teljettynä siistiin, pieneen huoneeseen. Sieppaaja lukee tytölle päivisin Raamattua, laittaa ruokaa ja esittää välillä pari kitaraserenaadiakin. Huoneen seinässä on luukku, josta nämä kaksi tuijottavat  vuoroin toisiaan halvan näköisen ksusifiksin ja näitä tuijotuskohtauksia on paljon.
Muutoin elämä olisi oikein rattoisaa, mutta koska kaikki naiset ovat noitia, tyttö alkaa vetää miestä seksuaalisesti puoleensa aiheauttaen himoa, jota kuvataan todella usein nuken rynkytyksellä ja kopeloinnilla. Niistä käy ilmi, mitä mies haluaisi fantasioissaan tehdä Schatzelle, mutta koska suoraa kontaktia ei saa näyttää, on päädytty tällaiseen halpaan ratkaisuun. Todella naurettavan näköiset noitavainopätkät taas kuvaavat seksuaalisten halujen kieltämistä ja yritystä tyrehdyttää ne.

Toinen mustavalkoinen flashback-kohtaus kertoo Schatzen ensi-ihastuksesta, joka on koko elokuvan ensimmäinen elokuvalta tuntuva kohtaus. Siinä kaksi lasta keskustelevat suutelemisesta ja lopulta Schatze saa pikkupojalta pusun poskelle. Nämä minuutin ajan vilahtavat lapsinäyttelijätkin tekevät vaikuttavamman näyttelijäsuorituksen kuin varsinaiset pääosien esittäjät koko leffan aikana!

Samaa keijoa meininkiä nähdään yli elokuvan puolivälin, kunnes Schatze yrittää karata. Tätä seuraa se, että mies pitää hänet kolme päivää huoneessaan ilmeisesti ilman ruokaa. Siinä mielessä tämä on käänne, että karkausyrityksen jälkeen sieppaaja yrittää lähestyä tyttöä uudella tavalla ja pyrkii rakentamaan heidän välilleen luottamusta. He käyvät kävelemässä ulkona käsikädessä, piehtaroivat onnellisina jossain heinäkasassa ja tuijottavat yhdessä järveä. Kun Schatze saa sieppaajaltaan pusun, hänen mielessään käy lapsuuden aikainen ihastus.
 

Aika kuluu siinä sulkapalloa pelatessa, öisessä metsässä taskulampun kanssa keijoillessa ja toisiaan tuijottaessa loppukohtaukseen asti. Pitihän tälle hienoudelle kyhätä vielä traaginen lopetus! No ei, tässä vaiheessa emme jaksa enää välittää hahmoista pätkän vertaa, mutta antaa mennä kuitenkin. schatze näkee jälleen mahdollisuuden karata, kun mies on nukahtanut sohvalle. Karkaaminen ei ole sen vaikeampaa kuin napata avain pöydältä ja kävellä ovesta ulos. Pakomatkallaan tyttö tulee kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänhän rakastaa sieppaajaansa ja majapaikasta on tullut hänelle koti.
Kun Schatze palaa takaisin, miestä ei näy missään. Tutkiskellesaan pihaa tarkemmin, hän löytää miehen makaamassa verissään ja pidellen pistoolia rinnallaan. Nyt kuulemme musiikkivalintana mitä kliseisimmän kehtolaulun sammuvasta soittorasiasta. Loppu jätetään hieman avoimeksi, mutta kaipa tyttö löysi taas ihmisten ilmoille.

Sen lisäksi että elokuva on itseään toistava, typerä ja kliseinen, se on myös huonosti näytelty ja sekava. Schatzen esittäjän suoritus on ilmeettömintä ja mitäänsanomattominta mitä olen aikoihin nähnyt. Millähän perustein hänet on valittu rooliin? Varmaankin "Näyttelytaidot ovat toissijaiset, kunhan on ulkoisesti viehättävän puoleinen". Heatkeäkään ei välittynyt sellaista tunnelmaa, että hänellä olisi jokin hätänä, eikä hahmoa kohtaan synny minkäänlaista kiintymystä. Sieppaajan esittäjä taas on ihan peruskeijo.
Elokuva vaikuttaa parissa viikossa kokoon kyhätyltä ja olihan tekijöillä varmasti kiire tehdä ajankohtaiseen tapaukseen perustuva elokuva, jotta saisivat sen jotenkin myytyä. Videokuvaa hilataan päällekkäin järjettömyyteen asti ja tarkoituksettoman tuntuisesti, ikään kuin joka ikisestä kohdasta yritettäisiin tehdä taiteellinen.
Videopätkien lätkiminen tuntuu välillä myös hyvin sattumanvaraiselta. Oikeastaan se lisää keijopisteitä, sillä on ihan hauska arvailla, mitä toistetaan seuraavaksi. Tuleeko taas noita, tuijotuskohtaus vai nukke? Leffasta löytyi myös naiivia symboliikkaa, kuten "Lemmikkihaukkani Hope päätti lentää pois" ja myöhemmin "Hope palasi, mutta uudessa hahmossa". Elokuva olisi ärsyttävä, ellei se olisi niin tahattoman koominen tapaus.
Jos tahdot saada selvyyden keijoelokuvan syvimmästä olemuksesta niin, katso Tyttö kellarissa! (Muussa tapauksessa en suosittele.)

Elokuvana: * / *****
Keijoelokuvana: ***** / *****